Vaahtokarkit

Olin noin 12-vuotias ja katsoimme televisiosta elokuvaa pikkuveljeni kanssa. Elokuva ei ollut kovinkaan kiinnostava ja katsoimmekin sitä vain siksi, että sen jälkeen alkaisi toinen meitä kiinnostava elokuva.

Miljöö oli selvästi 60-lukua. Talo, jossa asuimme oli sellainen hulppea pulpettikattoinen ja bungalow-tyylinen omakotitalo ehkä jossain päin Westendiä tai Kuusisaarta. Huoneet olivat suuria ja valoisia ja selvästikin talo oli rakennettu muuta kuin energiatehokkuutta silmällä pitäen suurine, lähes lattian rajaan ulottuvine ikkunoineen ja mataline sokkeleineen. Olohuoneessa oli flyygeli matalan katederin tai korokkeen päällä ja kalustuksena minimalistisia design-huonekaluja.

Kesken elokuvan alkoi ulkoa kuulua sellaista noitapillien vihellystä ja ajattelin, että alkaapa se uuden vuoden juhlinta nyt aikaisin, kun kello ei ole lähelläkään puolta yötä. Menin takaovelle ja avasin sen ja sain sen pidettyä auki vain kaikin voimin, sillä ilmanpaine ulkona oli niin suuri, että se olisi paiskautunut takaisin kiinni. Havaitsin kuitenkin, että taivaan sinessä oli huiman korkealla ja säännöllisin välimatkoin jonkinlaisia kierteisiä cirrus-pilviä.(Sikäli omituista, että vaikka maailma oli mustavalkoinen, niin taivas oli kirkkaan sininen ja cirrus-pilvet valkoisia). Annoin oven painua takaisin kiinni ja palasin olohuoneeseen, jossa kuopustyttärekseni muuttunut pikkuveljeni istui synkkänä sohvalla kädet puuskassa ja selin ikkunaan. ”Hei, ootko kattonu ulos”, minä kysyin. ”Joo, mutta ei paljo huvita enää kattoa”, vastasi hän hampaidensa välistä pelonsekaisella äänellä, jossa kuitenkin oli ripaus tukahdutettua vihaa tapahtunutta kohtaan. Menin ikkunan ääreen ja avasin sälekaihtimia nähdäkseni paremmin ulos. Taivaalla hahtuvaiset cirrus-pilvet olivat tulleet lähemmäksi ja muuttuneet kiinteämmiksi, vähän sellaisia valtavankokoisia vaahtokarkkeja muistuttaviksi. Taivaan vaahtokarkit muuttivat koko ajan muotoaan ja kerääntyivät yhteen suureksi rykelmäksi.

Palasin katsomaan televisiota, jossa tv-kuuluttaja Tuula Rosenqvist tiedotti, että seuraavaksi esitämme elokuvan ”Viimeinen mies – The Omega Man”, jonka pääosassa on Charlton Heston, mutta ennen sitä saamme kuitenkin kuulla laulu- ja soitinyhtye Creamin esittämän kappaleen White Room. ”Sattukohan se – maailmanloppu”, ajattelin