Bonobot

Viime yön unessa olin ihmisapina, ehkä simpanssi, mutta todennäköisesti kuitenkin bonobo. Olimme tunkeutuneet taloon, joka muistutti hyvin paljon sitä taloa siinä unessa, jossa pilvet kiinteytyivät vaahtokarkkeja muistuttavaksi ja ilmanpaine nousi jyrkästi.

Meitä oli kolme, ja me siis olimme kaikki apinoita eli minä, ystäväni ja hänen pikkusiskonsa. Talon olohuoneen pöydällä oli kermanvärinen puhelin, jossa oli vanhanaikainen valintalevy. Puhelimen vieressä oli puolestaan ultramoderni puhelinvastaaja. Vaikka oikeastaan ei me apinoina osattu sanoa, mikä laite se oikein oli.

Laitteessa oli muovinen kehämäinen antenni sellaisen noin viisitoistasenttisen muovisen varren päässä. Ihmettelimme, että mikä laite se on ja osoittelimme sitä kömpelöillä apinansormilla kuitenkaan uskaltamatta koskea antenniin, kunnes minä sitten rohkaisin mieleni ja hipaisin sormellani kehää, eikä mitään tapahtunut. Tästä rohkaistuneena ystävänikin koskivat siihen. Laitteessa oli myöskin nappi. Painoin sitä, mutta ei kuulunut kuin hiljaisuutta. Sen jälkeen laite ja puhelin eivät enää suuremmin kiinnostaneet minua eikä ystävääni. Lähdin tutkimaan, mitä muuta jännää olohuoneessa oli. Ystävänikin kämmersi sellaista apinan rystykävelyä olohuoneen ikkunan ääreen. Ikkunassa oli valoverho, mutta sen takaa ulkona näkyi omenapuu täynnä punaisia omenoita. Tämä näky mitä ilmeisimmin kiinnosti ystävääni, sillä hän jäi tuijottamaan sitä herkeämättä.

Ystäväni pikkusisko räpelsi edelleen puhelinvastaajaa ja painoi sitä nappia, jota minäkin olin aikaisemmin painanut. Nyt sieltä ei kuulunutkaan hiljaisuutta, vaan kohinaa. Pikkusisko painoi uudestaan nappia ja kohina lakkasi. Sen jälkeen hän otti puhelimen vierestä suuren keittiöveitsen ja alkoi lähestyä edelleen ikkunan ääressä omenapuuta ihailevaa isoveljeään...

Kirjaston flyygeli

Kävelin jonkun tuntemattoman kaupungin katuja. Oikeastaan se ei ollut mikään luonnollinen kaupunkimiljöö, vaan ikään kuin 3D-tietokoneohjelmalla tehty havainnekuva toteutettavasta asemakaavasta. Kädessäni oli kirja,jonka olin lainannut läheisestä kirjastosta ja jota olin nyt palauttamassa sinne. Kirja oli kovakantinen ja liimasidottu mutta en kuitenkaan pystynyt näkemään, mikä kirja se oli.
Tulin katujen risteykseen, jossa suojatien oikealla puolella kulki valkoinen nauha. Kirjasto, joka oli päämääräni, sijaitsi nauhan oikealla puolella, joten nostin nauhaa hieman ja kumarruin sen ali, jolloin toisella puolella katua oleva silmälasipäinen mies huusi, että ”hei, mies, sille puolelle meneminen on kielletty”. Huusin, että ”kun mun pitää palauttaa tää kirja tuohon kirjastoon” ja jatkoin kävelyäni nauhan toisella puolella kirjastoa kohti.
Mies lähti perääni ja itse tihensin askeleitani ja mietin samalla, että näinköhän ne muut kaupunkilaiset nyt siivosti tottelevat valkoista nauhaa, kun ukko ei ole komentamassa, vaan minua jahtaamassa. Yritin eksyttää äijää kirjastokorttelissa ja pääsin kuin pääsinkin kirjaston kaakelilattiaiseen ala-aulaan, jossa oli kalustuksena  muutama pöytä ja tuoli sekä flyygeli. Ukko tarrasi olkapäähäni ja sanoi, ”nyt seis”. ”Mutta kun mun pitää palauttaa tää kirja”, sanoin ja tehostin jokaista sanaani iskemällä miestä kirjan kulmalla hänen oikeaan silmäänsä. Ukko ei ollut moksiskaan, vaan sanoi, että ”voit palauttaa kirjan, jos ensin virität tämän flyygelin.” Sanoin, etten osaa ja sitä paitsi minulla on sataprosenttisen relatiivinen sävelkorva. ”No sitten hankit tänne jonkun pianonvirittäjän”. Kysyin, että miten se onnistuisi, kun tänne ei saa kukaan tulla. ”No sitten ei muu auta kuin viedä flyygeli virittäjälle”, sanoi hän.
Ajattelin, että onneksi tuon flyygelin jalkojen päässä on pyörät, niin voin sen työntää lähemmäs Nissan Micraani ja jos sen takapenkit kaataa, niin flyygeli voisi juuri ja juuri mahtua sen sisään...Aukaisin silmäni ja kissa tuijotti minuun herkeämättömästi haluten ulos.

Vaahtokarkit

Olin noin 12-vuotias ja katsoimme televisiosta elokuvaa pikkuveljeni kanssa. Elokuva ei ollut kovinkaan kiinnostava ja katsoimmekin sitä vain siksi, että sen jälkeen alkaisi toinen meitä kiinnostava elokuva.

Miljöö oli selvästi 60-lukua. Talo, jossa asuimme oli sellainen hulppea pulpettikattoinen ja bungalow-tyylinen omakotitalo ehkä jossain päin Westendiä tai Kuusisaarta. Huoneet olivat suuria ja valoisia ja selvästikin talo oli rakennettu muuta kuin energiatehokkuutta silmällä pitäen suurine, lähes lattian rajaan ulottuvine ikkunoineen ja mataline sokkeleineen. Olohuoneessa oli flyygeli matalan katederin tai korokkeen päällä ja kalustuksena minimalistisia design-huonekaluja.

Kesken elokuvan alkoi ulkoa kuulua sellaista noitapillien vihellystä ja ajattelin, että alkaapa se uuden vuoden juhlinta nyt aikaisin, kun kello ei ole lähelläkään puolta yötä. Menin takaovelle ja avasin sen ja sain sen pidettyä auki vain kaikin voimin, sillä ilmanpaine ulkona oli niin suuri, että se olisi paiskautunut takaisin kiinni. Havaitsin kuitenkin, että taivaan sinessä oli huiman korkealla ja säännöllisin välimatkoin jonkinlaisia kierteisiä cirrus-pilviä.(Sikäli omituista, että vaikka maailma oli mustavalkoinen, niin taivas oli kirkkaan sininen ja cirrus-pilvet valkoisia). Annoin oven painua takaisin kiinni ja palasin olohuoneeseen, jossa kuopustyttärekseni muuttunut pikkuveljeni istui synkkänä sohvalla kädet puuskassa ja selin ikkunaan. ”Hei, ootko kattonu ulos”, minä kysyin. ”Joo, mutta ei paljo huvita enää kattoa”, vastasi hän hampaidensa välistä pelonsekaisella äänellä, jossa kuitenkin oli ripaus tukahdutettua vihaa tapahtunutta kohtaan. Menin ikkunan ääreen ja avasin sälekaihtimia nähdäkseni paremmin ulos. Taivaalla hahtuvaiset cirrus-pilvet olivat tulleet lähemmäksi ja muuttuneet kiinteämmiksi, vähän sellaisia valtavankokoisia vaahtokarkkeja muistuttaviksi. Taivaan vaahtokarkit muuttivat koko ajan muotoaan ja kerääntyivät yhteen suureksi rykelmäksi.

Palasin katsomaan televisiota, jossa tv-kuuluttaja Tuula Rosenqvist tiedotti, että seuraavaksi esitämme elokuvan ”Viimeinen mies – The Omega Man”, jonka pääosassa on Charlton Heston, mutta ennen sitä saamme kuitenkin kuulla laulu- ja soitinyhtye Creamin esittämän kappaleen White Room. ”Sattukohan se – maailmanloppu”, ajattelin

Elokuvaohjaaja

Elokuvaohjaaja teki elokuvaa jollain nimeämättömällä suolla. Hän oli palkannut elokuvaan näyttelijäksi ainoastaan Michael Gambonin ja kuvasi juuri elokuvai ensimmäistä kohtausta, jossa pääroolissa ei ollut Michael Gambon vaan suo-oja. Ohjaaja ei itse asiassa tiennyt vielä mitä Gambon tulisi elokuvassa näyttelemään, joten hän kuvasi siis marraskuista suo-ojaa, jonka jääriitteisen vedenpinnan alla erottui tummia kuolleita ihmishahmoja. Jossain kauempana törrötti veden pinnan alta joku ihmisen puoliksi jäätynyt käsi.

Ohjaaja oli kuvannut tämän kohtauksen ja sitten ei oikein osannut sanoa, että mitä seuraavaksi. Sitten hän keksi, että suo-ojaa seurailleen kamera-ajon jälkeen avautuisi kuva edelleen ohuen jään peitossa olevasta suolammesta, jota ympäröi synkkä metsä. ”Aika kliseistä”, ajatteli hän. Ttähän pitäisi saada joku näyttelemään jotain. Michael Gambon oli kuitenkin kyllästynyt värjöttelemään hyisellä suolla toimettomana ja oli lähtenyt keittämään kaalikeittoa. Ohjaaja ajatteli, että Kati Outinen sopisi tähän hyvin näyttelemään sellaista elämän lyömää hahmoa. Samassa Kati Outinen uiskentelikin lammen ohuen pinnan alla. Ohjaaja ajatteli, että " hyvä, hyvä, noin justiinsa olin sen tuumaillut". Outinen rikkoi jään ja ponnisti lammen reunalle istumaan elinvoimaisena kuin jossain Vitaepro-mainoksessa. "Ei, ei ja ei" sanoi ohjaaja. "Sun pitää olla sellainen kuin yleensä, eli suurin piirtein kuin joku nälkiintynyt kurja ja kastunut kulkukoira." Samassa Michael Gambon huusi, että tulkaas pojat syömään tätä herkullista kaalikeittoa. Ohjaaja sanoi, että "kaalikeitto ei ole minun mielestäni koskaan herkullista". Gambon sanoi siihen, että "tästä sinä kyllä tykkäät, sillä tämä on tämän saariston perinneruoka". Ohjaaja mietti, että minkä ihmeen saariston, sillä eihän tämä jumalan hylkäämä suon laita ole merta nähnytkään. Samassa he istuivat kuitenkin pienessä saaristolaismökissä pöydän ääressä syömässä höyryävää kaalikeittoa ja mökin ikkunasta oli näkymä aurinkoiselle merelle luotoineen ja saarineen. Ohjaaja maistoi kaalikeittoa ja totesi Gambonille, että "ei ole koskaan syönyt yhtä herkullista kaalikeittoa." Ja minä en ole koskaan nähnyt suosta törröttäviä jäätyneitä ihmisen raajoja, vastasi Gambon. "Se on aika tavallista meillä Suomessa", sanoi ohjaaja