Kävelin taidenäyttelyssä katselemassa tuntemattomien
taiteilijoiden töitä. Yhden teoksen nimi oli ”Seikkailujen meri”. Se koostui
seinään upotetusta pleksilasisesta vesitankista, jossa uiskenteli kaikenlaista
muovirojua: muovipulloja, vanhoja parittomia varvassandaaleja, sixpackien
muovipidikkeitä… Yhtäkkiä sellaisen tyypillisen japanilaisen turistiseurueen
yksi jäsen sukelsi vesitankkiin eli tähän taideteokseen, ja ajattelin heti, että nythän teos vasta on
täydellinen. Outoa oli se, että vaikka tankissa oli mitä ilmeisimmin vettä, niin tankkiin sukeltanut tyttö ei kastunut, vaikka hän sukelteli tankissa muoviroskien seassa kuin kala. Nimesin teoksen mielessäni uudelleen: ”Marie ui seikkailujen
meressä”. En tiedä miksi nimesin uiskentelevan tytön Marieksi, sillä eihän nyt
varmaan Marie kovin yleinen nimi Japanissa ole. Ajattelin mennä ottamaan kuvan
kännykkäkamerallani tapauksesta, kunhan nyt jaksaisi uida sen verran kauan,
että katsoisin loppuun seuraamani videoinstallaation, jossa Jeanne Moreau
käveli edestakaisin pitkin ranskalaisen pikkukaupungin katua. Kääntyessään
kadun toisessa päässä hän oli Catherine Truffaut’n elokuvasta ”Jules ja Jim”,
mutta kävelynsä aikana hän muuttui vähitellen Antonionin La notte -elokuvan
Lidiaksi. Kadun toisessa päässä muutos oli täydellinen ja hän lähti kävelemään
takaisinpäin täydellisenä Lidiana, mutta alkoi sitten taas kadun toista päätä
lähestyessään muuttua yhä enemmän ja enemmän Catherineksi. Katsoin lumoutuneena
installaatiota, enkä päässyt siitä irti Seikkailujen meren äärelle.
