Kirjaston flyygeli 2.0 - elämää simulaatiossa

Olin ollut kaupungin liikennelaitoksen linja-autonkuljettaja lähes kaksikymmentä vuotta. Sitten liikennelaitos ilmoitti, että automaattibussit korvaavat vähitellen aikaisemmat ihmiskuljettajan ohjaamat linja-autot. Viime vuonna oli sitten minun vuoroni yhtenä viimeisistä ihmiskuljettajista lähteä kilometritehtaalle. Ihmiskuljettajia liikennelaitos tarvitsi enää vain erikoisreiteille, joita ajettiin harvoin.

En ollut suinkaan ainoa, joka oli työtä vailla. Naapurini oli saanut lähteä sairaalapsykologin työstä, kun kaupunginsairaalan hankkima tekoälysovellus teki psykologiset analyysit samanlaisella ammattitaidolla, mutta käytännössä ilman palkkakustannuksia. Yhä enenevässä määrin tekoäly on korvannut ihmisen jopa tuollaisissa korkeaa asiantuntijuutta vaativissa tehtävissä. Tekoäly toimii lakimiehenä, puhelinneuvojana, systeemisuunnittelijana, järjestyksen ylläpitäjänä, pelastustyöntekijänä, ensihoitajana, lääkärinä…Oikeastaan tekoälyn yleistymisen esteenä ei enää ole se, että älylliset toiminnot vaatisivat suuria ja kalliita laitteita mikroprosessoreineen ja mikrosiruineen, vaan riittävä energian saanti ja energian saannin turvaaminen. Tekoäly hyytyy paljon nopeammin kuin ihminen energiansaannin tyrehtymisen jälkeen. Silloin hienosta mekaanisesta konstruktiosta tulee pelkkää romurautaa.

 Ammattinimike on määritellyt ihmistä viimeiset sata vuotta. Määrittely on tullut yhä tarkemmaksi. Pelkkä sekatyömies ei ole kelvannut enää aikoihin. Piti olla tarkempi ammattinimike, kuten vaikkapa myyntiedustaja, puhelinmyyjä, konsulentti, kassatoimihenkilö jne. Työsuhde siis määrittelee ihmisen, vaikka se työsuhde kestäisikin vain vähän aikaa, ja seuraava työ voi olla, vaikka ravintolassa tai ihan jossain muualla. Aikaisemmin 1800-luvulla ihmisen määrittelijänä toimi omaisuus, mikä yleisimmin oli maata. Tämän omistavan luokan ulkopuolelle jäi paljon ihmisiä. Samaan tilanteeseen ollaan vajoamassa nytkin yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Ennen vanhaan ihmiset jaettiin aatelistoon, papistoon, porvaristoon ja talonpoikiin ja sitten niihin suojelua kaipaaviin tilattomiin. ”Työvoima on valtiovallan erityisessä suojeluksessa” …ja paskat. Tilanne ei ole paljon parempi kuin 1800-luvulla. Jos ei ole työtä, niin on suojelun tarpeessa. Valtiovalta suojelee meitä työttömiä antamalla elantoon tarvittava päivärahan. Nyt kuitenkin suurin osa ihmisistä elää jonkinlaisessa limbossa, vailla lupausta taivaasta maan päällä. Paradoksi: Työtä ei ole, tai jos on niin sen tekemisestä ei kannata maksaa juurikaan palkkaa, mutta toisaalta edellytetään, että ihmisen täytyy elääkseen tehdä työtä. Digitalisaatio on yllättänyt yhteiskunnan housut kintuissa. Yhteiskunta on luullut pystyvänsä ohjailemaan digitalisaatiota, mutta joka kerta sen suhde digitalisaatioon on ollut reaktiivinen. Muistan, kun joka paikassa jopa poliittisten päättäjien suilla hoettiin sanaa ”digiloikka”. Sellainen on nyt tehty – suoraan epämääräiseen tyhjyyteen.

Olen siis työtön, jonka oikeudet elämiseen lähentyvät 1800-luvun irtolaisen oikeuksia. Itsensä kehittäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitää mm. varoa, ettei opiskele liikaa, jotta minua ei määriteltäisi päätoimiseksi opiskelijaksi. Silloin menettäisin työttömyyskorvaukseni ja minun olisi otettava opintolainaa säilyttääkseni edes nykyisen työttömän elintasoni. Yhteiskunta tuntuu haluavan, että annan panokseni yhteiskunnan hyväksi. Sen tähden olenkin joutunut käymään työvoimahallinnon minulle määräämiä erilaisia kursseja, jotka vain vähän kiinnostavat minua. Tuon sairaalapsykologin mainitseman työnhakukurssinkin olen käynyt. Työttömyyskorvauksen maksamisen lopettaminen kuitenkin on se viimekätisin motivaattori, joten käyn näillä tyhjänpäiväsillä kursseilla kuuliaisesti. Yhteiskunta toimii jotenkin kaksijakoisesti: Yhtäältä tekoälyllä korvataan yhä useampia ja useampia työtehtäviä, mutta toisaalta se odottaa minun ja muiden kaltaisieni työllistyvän tekemään juuri niitä työtehtäviä, joita parhaillaan korvataan tekoälyllä

 Työttömäksi jouduttuani olen alkanut harrastaa kitaransoittoa. Kaupungin kansalaisopisto tarjoaa kitaransoiton alkeis- ja jatkokursseja. Olen nyt tahkonnut läpi alkeiskurssin ja nyt syksyllä on alkanut jatkokurssi. Tavoitteenani on oppia soittamaan klassista kitaraa edes jonkun verran. Minua ei kiinnostanut mikään leirinuotiolaulujen säestämisen oppiminen tai sellainen. Kenen laulua muka säestäisin. Itseäni laulaminen ei kiinnostanut, vaikka voisin oppia säestämään lauluani kitaralla. Yleensä harjoittelen kitaransoittoa aamupäivisin. Noin puolenpäivän aikaan valmistan itselleni lounaan, joka yleensä sisältää nuudelia ja tonnikalaa. Ensiksikin siksi, että se tulee halvaksi, ja toiseksi, siksi että se on hyvää. Viime päivinä ole löytänyt supermarketista pikanuudeleita, jotka ovat aivan käsittämättömän halpoja. Keitän nuudelit siten, että lisään keitinveteen nuudelipakkauksessa olevan maustepussin sisällön.

Maailman ihmiset ovat jo hyvän aikaa sitten jakautuneet kahtia: niihin, jotka tuijottivat tavallisimmin älypuhelimensa näyttöruutua, ja niihin, jotka tekivät silmillään muutakin eli esimerkiksi lukivat kirjoja. Halusin kiihkeästi kuulua jälkimmäisiin. Kirjojen lukemisesta on kuitenkin hyvää vauhtia tulossa eliitin harrastus. Rahvas sai heille tärkeimmät tietonsa näyttöruudulta, joka samanaikaisesti muovasi heidän maailmankuvaansa, jos ei joku asia heti kiinnostanut, tai se tuntui liian vaikeaselkoiselta, niin sen voi pyyhkäistä pois häiritsemästä ja keskittyä helppotajuisiin ja muutamassa sekunnin murto-osassa käsitettäviin ja yksinkertaisiin asioihin. Oikeat kirjat olivat kalliita, mutta onneksi oli olemassa vielä kirjastoja, joista kirjojen lainaaminen oli vielä mahdollista. Tosin kirjojen lainaaminen muodosti yhä pienemmän osan kirjastojen toiminnoista.

Kirjastot ovat muuttuneet omaehtoisen tiedonhankinnan keskuksiksi, mutta kirjastosta saatava informaatio ei ole pelkästään digitaalista. Toisaalta pelkästään digitaalista informaatiota haluavan ei edes tarvitse vääntäytyä kirjastoon: jopa sukututkimus onnistuu kotisohvalta verkkoon digitoituja kirkonkirjoja selaten. Paperinen kirja on kuitenkin vielä ylivoimainen käyttöliittymä kirjailijan ajatuksiin tutustumiseen, vaikkakin aika monet antavat puhelimen käyttöliittymän lukea sen itselleen ääneen. Yhä harvemmat käyttävät aikaansa perinteisten kirjojen lukemiseen, mikä on vaikuttanut, jopa lukutaitoonkin. Ihmisten on entistä vaikeampi hahmottaa etenkin monimutkaisen lauserakenteen sisältämää ajatusta. Lukutaito alkaa vähitellen rajoittua yksinkertaisten sanojen ja symbolien ymmärtämisen tasolle: ihminen voi hyvin käsittää emojin, joka kuvaa epätoivoa, merkityksen, mutta epätoivon sanallinen kuvaus, tai sen lukemalla sisäistäminen voi olla vaikeaa.

Olin lainannut lähikirjastosta kirjan, ja nyt puhelimeeni tuli viesti, että kirja on palautettava laina-aikani umpeuduttua. Lainausta ei voisi enää uusia, koska joku toinen on halunnut lainata saman kirjan. Kirjan laina-aika päättyy tänään, joten olin varautunut jo aamulla lähtemään kirjastoon palauttamaan kirjaa. Kirja lojui sängylläni. Yrittäessäni tarkentaa katsettani siihen, en saanut kuitenkaan selvää kirjan nimestä. Kannen kuvakin näytti sumealta, ja katsoessani sitä se ikään kuin häilähteli näkyen välillä selvempänä ja sitten taas sumeampana. ”Olen kyllä lukenut tuon kirjan – ihan varmasti”, ajattelin itsekseni. Kuitenkin mieleeni hiipi ajatus, että olenko sittenkään.  Käänsin pääni ikkunaa kohti ja silmänurkastani näin, että kirja ei ollut oikeastaan kirja vaan kansien väliin liimasidottu paperinippu. Minun oli vakuuteltava itselleni, että kyllä se kirja on, silmäni vain tekevät tepposia. Siirryin ikkunan ääreen ja katsoin ulos ikkunasta tarkistaakseni, millainen ilma ulkona on. Näkymä ikkunasta ulos oli selkeä: talot, pensaat, pysäköidyt autot ja muut kaupunkielämään kuuluvat asiat olivat paikoillaan ja selkeän terävinä, mutta ajattelin, että ehkä liiankin selkeinä. Epämääräiset yksityiskohdat puuttuivat ja näkymä vaikutti pikemminkin joltain 3D-mallinukselta. Havainnekuvalta siitä, minkälainen näkymän suunnittelijoiden mielestä pitäisi olla.

 Puin päälleni ja otin kirjan kainalooni, astuin porraskäytävään ja ovesta kadulle. Maailma näytti normaalilta – ainakin suurin pirtein. Syytin näkemistäni epämääräisyyksistä silmiäni, jotka mitä ilmeisemmin kaipasivat käyntiä optikolla tai jopa silmälääkärissä. Ovella vastaan tuli naapurini, eli se entinen sairaalapsykologi. ”Kato, terve, en meinannut huomatakaan”, tervehti hän kohtuullisen ystävällisesti, vaikka kertoikin juuri tulleensa työvoimahallinnon hänelle järjestämältä työnhakukurssilta, joka oli hänen mielestään, niin turhauttava, että katsoi parhaimmaksi häipyä kurssilta ruokatauolla. ”Olis varmaan hyvä käydä kurssi loppuun, ettei joudu karenssiin”, neuvoin, vaikka oletinkin hänen ymmärtäneen asian itsekin.

Vastaantulevat ihmiset näyttivät suhteellisen normaaleilta, eli kaikki olivat sen näköisiä, että vaatteiden kätköissä oleva älypuhelin syötti heille jatkuvasti informaatiota eri asioista. Itse olin kuitenkin varsin penseä älypuhelimille ja varsin uusimmille malleille. Minulle riitti hyvin, että voin soittaa puhelimellani mistä paikasta tahansa, sekä se, että voin vastaanottaa ja lähettää tekstiviestejä. ”Antiikkista”, tuhahtaisivat useimmat, mutta ajattelen niin, että omistaessani älypuhelimen ja käyttäessäni sitä, olisin entistä vahvemmin kahlehdittu alamainen.

Useimmat vastaantulevista ihmisistä käyttivät piilolaseja, vaikka ei heidän näkökyvyssään ollut moitteen sijaan. Älypuhelin heijasti käyttäjän piilolaseihin informaatiota lähistön palveluista, kohteeseen tällä vauhdilla kuluvasta ajasta, säästä, yms. Lisäksi heillä oli myös korvissaan pienet kuulokkeet, joiden kautta syötettiin puhuttua informaatiota. Monikaan vastaantulija ei tuntunut olevan aidosti läsnä kohdatessamme, vaan suurin osa aisteista oli virtuaalimaailmassa, ja se näyttäytyi jokaiselle ihmiselle hiukan erilaisena. Vielä muutama vuosi sitten pohjoisamerikkalaisen lastenlääkärien järjestön mukaan alle puolitoistavuotiailla ei pitäisi olla ”ruutuaikaa” lainkaan. Sen jälkeen voidaan aloittaa varovainen digitaaliseen mediaan tutustuttaminen, mutta 2–5-vuotiailla se pitäisi rajoittaa korkeintaan tuntiin päivässä, ja silloinkin yhdessä lapsen vanhemman kanssa. Nyt ajatellaan yhä enenevässä määrin niin, että virtuaalimaailma on olennainen osa ihmistä ympäröivää maailmaa, ja mitä aikaisemmin lapsi siihen tutustuu, niin sen parempi. Uskotaan, että ihmisen maailmankuva jää vajavaiseksi, jos hän ei ole kosketuksissa virtuaalimaailman kanssa.

Vilkaisin taakseni ja huomasin, kuinka takanani oleva näkymä oli jotenkin haaleampi ja haaleni koko ajan entisestään. Sitten – vähitellen – ympäristön värit jälleen kirkastuivat ja tulivat täyteläisimmiksi. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Sama värien kirkastumisilmiö edessänikin.

Tulin katujen risteykseen, jossa suojatien oikealla puolella kulki valkoinen nauha. Kirjasto, joka oli päämääräni, sijaitsi nauhan oikealla puolella, joten nostin nauhaa hieman ja kumarruin sen ali, jolloin toisella puolella katua oleva silmälasipäinen mies huusi, että ”hei, mies, sille puolelle meneminen on kielletty”. Huusin, että ”kun mun pitää palauttaa tämä kirja tuohon kirjastoon” ja jatkoin kävelyäni nauhan toisella puolella kirjastoa kohti. 

Mies lähti perääni ja itse tihensin askeleitani miettien samalla, että näinköhän ne muut kaupunkilaiset nyt siivosti tottelevat valkoista nauhaa, kun ukko ei ole komentamassa, vaan minua jahtaamassa. Vilkaisin taakseni. Muut kadulla kulkijat eivät näyttäneen edes huomanneen sitä, että rikoin sääntöjä törkeästi. He jatkoivat kävelyään kukin omaa määränpäätään kohti: ”vielä 500 metriä eli tällä vauhdilla 12 minuuttia”, sanoi älypuhelin jollekin kulkijalle. Yritin eksyttää miestä kirjastokorttelissa ja pääsin kuin pääsinkin kirjaston kaakelilattiaiseen ala-aulaan, jossa oli kalustuksena muutama pöytä ja tuoli sekä flyygeli. Mies ei ollut edes hengästynyt, vaikka oli joutunut seuraamaan minua puolijuoksua. Hän tarrasi olkapäähäni ja sanoi, ”nyt seis”. ”Mutta kun mun pitää palauttaa tää kirja”, sanoin ja tehostin jokaista sanaani iskemällä miestä kirjan kulmalla hänen oikeaan silmäänsä. Hän ei ollut moksiskaan, vaan sanoi, että ”voit palauttaa kirjan, jos ensin virität tämän flyygelin.” Sanoin, etten osaa ja sitä paitsi minulla on sataprosenttisen relatiivinen sävelkorva. ”No sitten hankit tänne jonkun pianonvirittäjän”. Kysyin, että miten se onnistuisi, kun tänne ei saa kukaan tulla. ”No sitten ei muu auta kuin viedä flyygeli virittäjälle”, sanoi hän. Vähitellen tajusin, että olin koko ajan keskustellut androidin kanssa, joka oli nyt mennyt epäkuntoon, kun olin iskenyt kirjan kulmalla monta kertaa sen silmään. Epäkunto ilmeni absurdina ja epäjohdonmukaisena toimintana ja puheena.

Omituista, että olin alitajuisesti huolissani tärvelemäni androidin kohtalosta. Epäkuntoisena se ei enää kelvannut nykyiseen tehtäväänsä järjestyksenvalvojana. Odottiko sitä sama kohtalo kuin meitä, ainakin tällä hetkellä tarpeettomia ihmisiä. Se olisi kuitenkin edelleen tarpeellinen esimerkiksi varaosina tai sen sellaisena. Oliko androidilla elinluovutustestamentti. Onko androidi itsensä herra, vai onko androidin omistajalla oikeus tehdä androidilla, mitä huvittaa. Voisiko androidin vielä hyvin toimivia osia sanoa edes elimiksi.  Oliko siinä ihmisyyden raja. Toisaalta, en voi kuvitella humaanimpaa toimintaa kuin elinluovutustestamentin tekeminen. Androidi oli epäonnistunut tehtävässään, joten se todennäköisesti purettaisiin varaosaksi. Onneksi emme elä maailmassa, jossa epäonnistuneille ihmisille tehdään samalla tavalla. ”Emmehän?”, kysyin itseltäni.

Kaupungissa toimiva hätäkeskus ei yleensä tarvinnut edes kenenkään pulassa olevan soittoa tai muuta yhteydenottoa saadakseen tietoonsa sen alueella käynnissä olevan rikollisesta toiminnasta tai poikkeamasta yleisestä järjestyksestä. Jo siinä vaiheessa, kun olin kumartunut valkoisen nauhan ali, oli ihmisten kävelyä seuraava androidi lähettänyt tiedon tekoälylle, joka alkuvaiheessa arvioi, että poikkeava toimintani ei aiheuttaisi muita toimenpiteitä, vaan katuelämää seuraava androidi kykenisi selvittämään tämän aiheuttamani epäjärjestyksen.

Olin kuitenkin poikkeustapaus, sillä minut oli jo siinä vaiheessa, kun olin joutunut työttömäksi, otettu erityisen tarkkailun kohteeksi: ”Well, you don’t know me, but I know you” (Laurie Anderson, O Superman). Tietämättäni liikeitäni on tarkkailtu ja tehty niistä huomioita, ja niistä taas raportteja kaupungin keskustietokantaan. Tämä viimeisin insidenssi oli kiinnittänyt sen verran huomiota, että keskusvalvomossa tämä raportti löysi tiensä myös valvomon päällikön henkilökohtaiseen tietokoneeseen. Saman tien päällikkö tilasi itselleen tarkasteltavaksi kaikki muutkin minua koskevat raportit.

Valvomon päällikön työpöydällä oli samanlainen nuudeleiden maustepussi, jollaisia oli niiden superhalpojen pikanuudeleiden pakkauksissa.  Päällikkö otti yhteyden laboratorioon, jossa pussin sisällön ainesosat valmistettiin ja sekoitettiin. Hän poimi pussin pöydältä ja tarkasteli sitä: ”Näyttää siltä, että virtuaalitodellisuus ei ihan ongelmitta, tai ainakaan riittävän tehokkaasti ole siirtynyt koehenkilömme aivoihin”. Laboratoriossa ryhdyttiin pohtimaan tätä ongelmaa, ja joku ehdotti, että keitinvesi kiehuessaan laimentaa mausteseoksen virtuaalitodellisuutta aivoihin siirtäviä ominaisuuksia. Jotta vaikutus olisi maksimaalinen, pitäisi mausteseos ripotella keitettyjen nuudeleiden päälle.

Harpoin portaat yläkertaan, jossa palautusautomaatti otti vastaan kirjan, jota olin tullut palauttamaan. Kun kirja oli palautettu, sain puhelimeeni viesti kirjastolta, että palautus on vastaanotettu ja toivotettiin hyvää päivänjatkoa. Palautusautomaatti toisti saman omalla metallisella äänellään.

Paluumatkalla kotiini kävin ruokaostoksilla: Tonnikalaa ja nuudeleita, kuten tavallisesti. Kotiin päästyäni syvennyin kitaraharjoituksiin virtuaaliopettajani johdolla. Käynnistin laiteen ja plarasin kohtaan ”Bach Bourrée”. Haastava kappale minun taitotasolleni, mutta halusin palavasti oppia soittamaan Bachin kappaleita. Virtuaaliopettaja soitti kappaleen läpi virheettömästi, mutta jopa minun korviini sangen konemaisesti. No, se oli kuitenkin aika kaukana siitä leirinuotiorämpyttämisestä, johon en halunnut missään nimessä sortua. Niinpä ryhdyin tapailemaan kappaletta kitarallani. Virtuaaliopettaja tarjosi tietoja kontrapunktista ja sen sellaisista musiikin teoriaan liittyvistä asioista, jotka liittyivät myös tähän kappaleeseen. Sivuutin ne napinpainalluksella. Halusin vain oppia soittamaan sävelmän, enkä halunnut tajuta sen enempää musiikin teoriaa. Tahti toisensa jälkeen päättyi itsekseni tokaisemaan ”eiku”-sanaan, ja huomaamattani ilta alkoi hämärtymään ikkunan ulkopuolelle...

Seikkailujen meri

Kävelin taidenäyttelyssä katselemassa tuntemattomien taiteilijoiden töitä. Yhden teoksen nimi oli ”Seikkailujen meri”. Se koostui seinään upotetusta pleksilasisesta vesitankista, jossa uiskenteli kaikenlaista muovirojua: muovipulloja, vanhoja parittomia varvassandaaleja, sixpackien muovipidikkeitä… Yhtäkkiä sellaisen tyypillisen japanilaisen turistiseurueen yksi jäsen sukelsi vesitankkiin eli tähän taideteokseen, ja ajattelin heti, että nythän teos vasta on täydellinen. Outoa oli se, että vaikka tankissa oli mitä ilmeisimmin vettä, niin tankkiin sukeltanut tyttö ei kastunut, vaikka hän sukelteli tankissa muoviroskien seassa kuin kala. Nimesin teoksen mielessäni uudelleen: ”Marie ui seikkailujen meressä”. En tiedä miksi nimesin uiskentelevan tytön Marieksi, sillä eihän nyt varmaan Marie kovin yleinen nimi Japanissa ole. Ajattelin mennä ottamaan kuvan kännykkäkamerallani tapauksesta, kunhan nyt jaksaisi uida sen verran kauan, että katsoisin loppuun seuraamani videoinstallaation, jossa Jeanne Moreau käveli edestakaisin pitkin ranskalaisen pikkukaupungin katua. Kääntyessään kadun toisessa päässä hän oli Catherine Truffaut’n elokuvasta ”Jules ja Jim”, mutta kävelynsä aikana hän muuttui vähitellen Antonionin La notte -elokuvan Lidiaksi. Kadun toisessa päässä muutos oli täydellinen ja hän lähti kävelemään takaisinpäin täydellisenä Lidiana, mutta alkoi sitten taas kadun toista päätä lähestyessään muuttua yhä enemmän ja enemmän Catherineksi. Katsoin lumoutuneena installaatiota, enkä päässyt siitä irti Seikkailujen meren äärelle.

Siilo

Olin saanut tehtäväkseni puhdistaa teräksisen siilon, jota oli kaukaisessa majatalossa käytetty mitä ilmeisimmin maidon säilytykseen.

Harmaa maalaistalo oli autio lukuun ottamatta talon nuorta isäntää, tai ainakin oletin hänen olevan isäntä. Siilo oli kohtuullisen iso eli suurin piirtein jotain kolmen metrin korkuinen, ja se sijaitsi talon yhteydessä olevassa kaakeloidussa tuotantotilassa.

Olin saanut todellisen pikakoulutuksen siilojen puhdistamiseen, sillä ainoa neuvo, jonka olin saanut, oli se, että puhdistamiseen tulee käyttää tavallista astianpesuainetta (no shit, Sherlock).

Täytin siilon vedellä ja lisäsin joukkoon astianpesuainetta, ja siilo lähtikin kohtuullisen puhtaaksi, ainoastaan siilon pohjalla oli kärpänen, joka ei lähtenyt millään pois tai irti, vaikka kuinka ponnistelin. Jostain syystä otin sellaisen juomapullon, jota kuntoilijat käyttävät urheillessaan ja kauhaisin sen täyteen siilon pesunestettä. Siemaisin sen suuhuni ja purskuttelin: maistui astianpesuaineelta (no shit, Sherlock). Sylkäisin sen lattialle ja sanoin isännälle, että menen huuhtomaan suuni. Toisessa valkoiseksi kaakeloidussa huoneessa oli vesihana, ja huuhdoin suuni siitä tulevalla vedellä. Samassa huomioni kiinnittyi siihen, että kaakelilattialla pörräsi uskomattoman paljon kärpäsiä. Huomautin isännälle, että tuotantotilan hygienia-asiat vaatisivat vähän korjausta.

Palasin taas siilon puhdistamiseen. Vaikka siilon sisäpinta näytti puhtaalta ja kiiltävältä, niin sama kärpänen etsiytyi yhä siilon ilmeisesti sinne jääneen hajun houkuttelemana. Ei muuta kuin uudelleen hommiin. Tätä jatkui iltaan asti, jolloin isäntä sanoi, että älä turhaan lähde tuonne yön selkään. Yläkerrassa on huone, jossa voit yöpyä. Hyvä idea, ajattelin.

Olin nukkunut jonkin aikaa huoneen runkopatjalla vaatteet päälläni, kun heräsin tunteeseen, että huoneessa, tai pikemminkin sängyssä oli joku toinen. Säpsähdin hereille ja tämä ”toinen” eli talon isäntä putosi lattialle ja samassa kun hän oli kampeamassa itseään takaisin sänkyyni, huoneen valot syttyivät.

Ovella ovenkarmiin nojaten kädet puuhkassa tuijotti paheksuvasi sellainen tummakulmainen italialaisen matamin näköinen nainen (mammakin on luonnon tuote)

Dystopiauni

Näin viime yönä unta, joka ei minun mittapuuni mukaan ollut kovinkaan outo, vaan tavanomainen absurdi dystopiauni. Olin jonkin tehtaan peltikatolla ja yritin nukkua makuupussissa. Katolla kanssani oli sellainen Tracy Chapmanin näköinen mustaihoinen nainen. Hän kertoi, että hänen miehensä oli osallistunut johonkin kilpailuun, jonka on voittanut vain kuusi ihmistä maailmassa. Mies oli voittanut kilpailun, mutta kilpailun voitettuaan oli juonut itsensä hengiltä. Minä ihmettelin, että  WTF. Selvisi, että avaruusolennot olivat kaapanneet maan ja he järjestivät säännöllisesti tällaisia kilpailuja. Lisäksi olennot olivat julistaneet ulkonaliikkumiskiellon, joka astui voimaan iltaisin. Lentävät alukset valvoivat kiellon toteutumista säännöllisesti ja huomasin, että juuri ulkonaliikkumiskiellon voimaan astumisen aikaan erään palavan kerrostalon sammutustyö oli kesken. Siitä huolimatta lentävät alukset ampuivat konetykeillään paloa sammuttavia palomiehiä ja paloautoja kohti.

Kun näimme tämän, niin ajattelin, että olisimme paremmassa näkösuojassa katolla olevan savupiipun juuressa ja sen varjossa. Huomasin kuitenkin vähitellen, että tehtaan peltikatto oli muodostumassa sellaiseksi litteäksi metalliseksi kiekoksi ja lipumassa kohti korkeuksia. Pian olimme peltikattokiekon päällä niin korkealla avaruudessa, että avaruusolioiden alukset eivät enää niin korkealle avaruuteen yltäneet. Tietoliikennesatelliitit suhahtelivat ohitsemme äänettömästi. Näin kuitenkin erittäin tarkasti maanpinnalle, jossa Kari Hietalahti asusti sellaisessa pienehkössä vajassa. Vaja oli niin pieni, ettei Hietalahti mahtunut siellä suorana nukkumaan. Niinpä hän nukkuikin vajan ulkopuolella sellaisessa loivasti alaspäin viettävässä betoniluiskassa. Hietalahti rimpuili makuupussissaan etsien hyvää nukkuma-asentoa ja manasi suureen ääneen, että ”SAATANA, KAIKENLAISIA IHMEVIRITYKSIÄ”. Ajattelin, että olis nyt hiljaa ja rimpuilematta etteivät ne avaruusoliot huomaa…

Hiihtopartio

Viime yönä näin sellaista unta, että juhannus lähestyi, mutta maassa oli vielä lunta. Olin hiihtopartiossa ja hiihdimme sellaista mäntyjä kasvavaa harjumaisemaa.  En ymmärrä, miksi mulla oli tällainen työ. No joka tapauksessa saavuimme majapaikkaamme, joka oli sellainen puolikaaren muotoinen aaltopeltinen lentokonehalli, jonka yksi seinä oli läpinäkyvä. Läpinäkyvän seinän puolella kohosi sellainen jyrkkä mäki, jonka päällä avaruusoliot (jälleen kerran) tekivät ja puuhastelivat jotain omiaan. Eräänä päivänä lähdin taas hiihtopartioon ja palasin myöhään iltapäivällä hallille. Nyt se läpinäkyvä hallin seinä oli muodostunut jonkinlaiseksi styroksimaiseksi pehmeäksi materiaaliksi. Kysyin joltain, että miksi ja mikä tarkoitus tällä on. Se joku vastasi, että ”en tiedä, nuo avaruusoliot kävivät sen tekemässä”.  Hallissa oli kaksi miestä, joista toisella oli sellainen kaasunaamari kasvoillaan. Se kaasunaamarimies rupesi riehumaan ja huiteli sellaisella keskiaikaisella rautamiekalla. Toinen mies, sellainen aasialaisen näköinen, otti nurkasta samanlaisen keskiaikaisen rautamiekan, ja he rupesivat kamppailemaan. Sitten aasialainen viilsi tätä kaasunaamarimiestä polvitaipeeseen ja mies älähti eläimellisesti. Arvasimme että mies piti kaasunaamaria sen takia, ettei se halunnut näyttää todellisia avaruusolennon kasvojaan. Heräsin tähän.

Nummen katedraali

Näin viime yönä sellaista unta, että olimme sekalaisen suomalaisjoukon kanssa bussilla kiertämässä erilaisia muinaismuistonähtävyyksiä Skotlannin nummilla. Linja-automme kulki sellaista pientä kapeaa tietä, jonka toisella puolella oli meri ja toisella puolella oli kumpuileva ja suhteellisen määrämittaiseksi leikattu ruohikkoinen nummimaisema. Erään mäen harjalla oli vanha keskiaikainen katedraali, jota ei oltu meidän matkailunähtävyyksien karttaan merkitty. Kuljettaja pysäytti bussin ja lähdimme tarpomaan kohti katedraalia. Kirkon ovi oli vissiin auki, kun meillä ei ollut mitään vaikeuksia päästä sisään. Katedraali kaikui tyhjyyttään. ”Huhuu, onko täällä ketään”, joku huusi. Sitten huomasimme suljetun oven, jonka takana ilmeisesti oli sakasti tai joku muu kirkon toimintoihin liittyvä huone. Ovi ei ollut lukossa ja sen takana todellakin oli jonkun, ilmeisesti kirkon papin käyttämä huone. Huoneessakaan ei ollut ketään, mitä suuresti ihmettelimme ja katselimme ympärillemme huoneessa. Katseeni osui oviaukkoon, josta näin, että kirkkosalin puolella, aivan katedraalin katon rajassa riippui vaakatasossa ihmishahmo jonkinlaisten köysien tai rihmojen varassa käärittynä siteisiin kuin joku egyptiläinen muumio. Ensimmäinen ajatukseni – tietysti – oli, että kyseessä on jonkun jättiläishämähäkin sieppaama ja ruuakseen varastoima ihminen. Sitten kuitenkin mieleeni hiipi vieläkin kammottavampi ajatus, nimittäin se, että tämä kääriliinoihin kääritty hahmo olikin joku nimeämätön demoni tai jonkinlainen nykyajan kreivi Orlok, joka ei nukukaan päiviään pimeässä ja mullanhajuisessa arkussa, vaan ilmeisen pyhän paikan katonrajassa kylpien katedraalin ikkunoista siivilöityvässä valossa. Pelästyin tätä ajatusta aivan helvetisti ja heräsin.

Kaksi gorillaa

Joskus 1800-luvulla käyskenteli länsi-Afrikassa, tarkemmin sanoen alueella, jota siihen aikaan kutsuttiin Belgian Kongoksi, eli tuossa Belgian kuningas Leopold II:n omistamalla yksityisellä siirtomaa-alueella, yksinäinen gorilla, jolla ei ollut kumppania, poikasista puhumattakaan. Se vaelteli viidakossa syöden lehtiä ja kaikkea, mitä gorillat yleensäkin syövät. Se ei halunnut muuta kuin olla ja katsella, kun aurinko iltaisin laskeutui kaukaisen kukkulan taakse noustakseen taas seuraavana aamuna vastakkaisesta suunnasta. Gorilla ei ihmetellyt tällaista luonnollista asiaa, vaan totesi asian tapahtuvan aina yhä uudelleen ja uudelleen.

Toisella puolella laajaa viidakkoa asui myös gorilla, joka oli mustanpuhuva, tuimailmeinen ja harmaaselkäinen köriläs: laumansa päällikkö ja itseoikeutettu naaraidensa tiineeksi saattaja. Laumasta suurin osa oli tämän gorillan siittämiä. Gorilla oli hanakka puolustamaan laumaansa ulkopuolisilta uhilta, joita epäluuloinen gorilla näki lähes kaikkialla. Erityisesti urospuoliset gorillat olivat uhka.

Kuninkaan virkamiehet olivat kyllästyneet toimettomuuteensa siinä Jumalan hylkäämässä maailmankolkassa ja etsivät alinomaa huvituksia, joilla täyttää päivänsä, sillä kuuliaisia mustaihoisia ei tarvinnut edes valvoa heidän tehdessä työtä kuninkaan hyväksi. Jos työ ei sujunut, niin voi pikaistuksissaan hyvinkin ottaa alkuasukkaan hengiltä, sillä häntä korvaamaan oli aina tarjolla uutta työvoimaa. Näin kuningas välillisesti oli vastuussa miljoonien ja taas miljoonien ihmisten turhista kuolemista.

Huvittaakseen itseään nämä toimettomat ja nimettömät virkamiehet keksivät järjestää kahden ison eläimen tappelun. Tarvitsi vain löytää riittävän mahtavat eläimet. Virkamiehet pohtivat ensin leijonaa, mutta totesivat, että leijona ei ole tarpeeksi utelias jäädäkseen ansaan, joten heidän huomionsa kohdistui gorillalaumaan, joka käyskenteli läheisen kukkulan viidakossa. Lauman johtaja oli tämä epäluuloinen gorillaköriläs, joka aina itse ensin tarkasti kaiken oudon ennen kuin antoi luvan muulle laumalle tehdä tuttavuutta asian kanssa. Se oli siis suhteellisen helppo saada ansaan, jolloin muut lauman jäsenet pakenisivat loitommalle. Gorilla saatiin vangittua varsin helposti ja kun alkuasukkaat tekivät vielä raskaimman työn, niin virkamiehille jäi ainoastaan hien pyyhkiminen hellekypärän varjostamalta otsalta ja päivittäisen kiniiniannoksen nauttiminen.

Mutta mistä saataisiin gorillalle vastustaja. Virkamiehet kuulivat alkuasukkailta, että viidakon toisella puolella eli yksinäinen gorillauros, joka arvattavasti etsiskeli itselleen naarasta. Tämä gorilla oli kuitenkin paljon vaikeampi saada ansaan kuin tuo ensimmäinen gorillaköriläs. Se ei piitannut ihmisten sille asettamista houkutuksista, mutta alkuasukkaiden viekkauden ansiosta tämäkin gorilla saatiin häkkiin ja kuljetettiin satojen kilometrien päähän siihen viidakon kolkkaan, jossa virkamiehet elivät ja odottivat gorillakörilään vastustajaa, sillä heillä ei juuri muuta tekemistä ollut kuin odottaminen, että jotain tapahtuisi, kun alkuasukkaat hoitivat kaikki työt aina karjan paimentamisesta taloustöihin. Kaivoksista nyt puhumattakaan, sillä niissä toiset mustaihoiset valvoivat ja piiskasivat toisia mustia epäinhimillisiin työsuorituksiin.

Auringon säälimättömän porotuksen alla molemmat häkit sijoitettiin aitauksen vastakkaisiin päihin. Aitauksen ympärillä oli muutaman mustaihoisen lisäksi valkoihoisia belgialaisia virkamiehiä ja heidän vaimojaan ja lapsiaan. Mustaihoiset alkuasukkaat kiipesivät kummankin häkin katolle ja ryhtyivät avaamaan ylhäältä kummankin häkin ovea. Toisessa häkissä oleva gorillaköriläs ajatteli, että häkin ulkopuolella on joku vaarallinen uhka, jonka sen pitää torjua, mutta kömpiessään ulos häkistä se näkikin että aidatun aukion toisella puolella oli myös gorilla, joka kuitenkin oli selvästi pienempi ja heiveröisempi kuin se itse.  Helppo tapaus, tuumasi gorilla, tuon ajaa tiehensä vaikka yhdellä kädellä.

Toinen gorilla oli kömpinyt häkin tunkkaisesta hämäryydestä kirkkaaseen auringonvaloon ja huomasi oitis joutuneensa vastakkain suuren voimansa tunnossa olevan urosgorillan kanssa. Se oli tilanne, jota tämä gorilla oli aina pelännyt, tosin luontonsa vastaisesti, sillä kaikkien urosgorillojen pitäisi omata vaisto raivata pois muut urosgorillat omien suvunjatkamisambitioidensa tieltä.

Nyt se oli joutunut kuitenkin tilanteeseen, jossa ei voinut perääntyä – siitä piti viimeistään huolen ihmiset aidan takana vaarallisine esineineen. Ei auta kuin tapella tuon säälimättömän näköisen ja tummanpuhuvan urosgorillan kanssa. Salamannopeasti gorillat olivat toinen toisensa kimpussa ja harmaaselkäinen gorillaköriläs otti heiveröisempää otusta kiinni niskasta ja alaselästä ja kohotti vastustajansa vaivattomasti päänsä yläpuolelle ja nakkasi sen päin aidantolppaa. Pienempi gorilla jäi tämän sekunnin tai pari kestäneen taistelun jälkeen makaamaan hengettömänä aidan viereen ja iso gorillaköriläs kiipesi ketterästi aidan yli ja löntysti viidakkoon kaikilla neljällä raajallaan ihmisten katsellessa silmät ihmetyksestä pyöreänä.

Yksi alkuasukas käveli hengettömän oloisen pienemmän gorillan luo ja potkaisi sitä kylkeen. Ruumis nytkähti potkun voimasta, mutta ei osoittanut elonmerkkejä. Erään virkamiehen pieni poika keplotteli itsensä aidan raosta ja kiiruhti uteliaana mahdollisimman lähelle liikkumatonta gorillan ruhoa. Poika ei tiennyt pitäisikö hänen tökkäistä sitä kädellään vai kenkänsä kärjellä. Siihen asti elottomana maannut gorilla päätti hänen puolestaan tarttumalla poikaa nilkasta. Samalla kun gorilla nousi ylös, se yhdellä vaivattoman näköisellä heilautuksella heivasi pojan vasten aitaa siten, että pojan pää murskautui rautaista aidantolppaa vasten. Suurin osa pojan päästä putosi maahan ja pojan hartioiden väliin jäi verinen massa, josta pilkisti niskanikamien muodostama luutynkä. Pojan äiti riensi parkaisten pelastamaan poikaansa, jolloin gorilla heivautti jo hengettömällä pojan ruumiilla naista, jolloin päättömän pojanruumiin niskanikamien tynkä viilsi naisen rintaa niin, että osa naisen kylkiluista katkesi ja hänen vasen keuhkonsa repesi. Nainen kaatui verta pulputen maahan. Katsojat olivat niin äimistyneitä tilanteiden nopeasta muuttumisesta, että he eivät ennättäneet reagoida mitenkään, kun gorilla jo kiipesi aidan yli ja löntysti viidakkoon jättäen taakseen hellepukuisen miehen, joka polvistuneena nyyhkytti kuolleen poikansa ja kuolevan vaimonsa äärellä… Onkohan tässä viidakossa samalainen kukkula, jonka taakse aurinko iltaisin laskeutuu, ajatteli gorilla.