Kirjaston flyygeli 2.0 - elämää simulaatiossa

Olin ollut kaupungin liikennelaitoksen linja-autonkuljettaja lähes kaksikymmentä vuotta. Sitten liikennelaitos ilmoitti, että automaattibussit korvaavat vähitellen aikaisemmat ihmiskuljettajan ohjaamat linja-autot. Viime vuonna oli sitten minun vuoroni yhtenä viimeisistä ihmiskuljettajista lähteä kilometritehtaalle. Ihmiskuljettajia liikennelaitos tarvitsi enää vain erikoisreiteille, joita ajettiin harvoin.

En ollut suinkaan ainoa, joka oli työtä vailla. Naapurini oli saanut lähteä sairaalapsykologin työstä, kun kaupunginsairaalan hankkima tekoälysovellus teki psykologiset analyysit samanlaisella ammattitaidolla, mutta käytännössä ilman palkkakustannuksia. Yhä enenevässä määrin tekoäly on korvannut ihmisen jopa tuollaisissa korkeaa asiantuntijuutta vaativissa tehtävissä. Tekoäly toimii lakimiehenä, puhelinneuvojana, systeemisuunnittelijana, järjestyksen ylläpitäjänä, pelastustyöntekijänä, ensihoitajana, lääkärinä…Oikeastaan tekoälyn yleistymisen esteenä ei enää ole se, että älylliset toiminnot vaatisivat suuria ja kalliita laitteita mikroprosessoreineen ja mikrosiruineen, vaan riittävä energian saanti ja energian saannin turvaaminen. Tekoäly hyytyy paljon nopeammin kuin ihminen energiansaannin tyrehtymisen jälkeen. Silloin hienosta mekaanisesta konstruktiosta tulee pelkkää romurautaa.

 Ammattinimike on määritellyt ihmistä viimeiset sata vuotta. Määrittely on tullut yhä tarkemmaksi. Pelkkä sekatyömies ei ole kelvannut enää aikoihin. Piti olla tarkempi ammattinimike, kuten vaikkapa myyntiedustaja, puhelinmyyjä, konsulentti, kassatoimihenkilö jne. Työsuhde siis määrittelee ihmisen, vaikka se työsuhde kestäisikin vain vähän aikaa, ja seuraava työ voi olla, vaikka ravintolassa tai ihan jossain muualla. Aikaisemmin 1800-luvulla ihmisen määrittelijänä toimi omaisuus, mikä yleisimmin oli maata. Tämän omistavan luokan ulkopuolelle jäi paljon ihmisiä. Samaan tilanteeseen ollaan vajoamassa nytkin yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Ennen vanhaan ihmiset jaettiin aatelistoon, papistoon, porvaristoon ja talonpoikiin ja sitten niihin suojelua kaipaaviin tilattomiin. ”Työvoima on valtiovallan erityisessä suojeluksessa” …ja paskat. Tilanne ei ole paljon parempi kuin 1800-luvulla. Jos ei ole työtä, niin on suojelun tarpeessa. Valtiovalta suojelee meitä työttömiä antamalla elantoon tarvittava päivärahan. Nyt kuitenkin suurin osa ihmisistä elää jonkinlaisessa limbossa, vailla lupausta taivaasta maan päällä. Paradoksi: Työtä ei ole, tai jos on niin sen tekemisestä ei kannata maksaa juurikaan palkkaa, mutta toisaalta edellytetään, että ihmisen täytyy elääkseen tehdä työtä. Digitalisaatio on yllättänyt yhteiskunnan housut kintuissa. Yhteiskunta on luullut pystyvänsä ohjailemaan digitalisaatiota, mutta joka kerta sen suhde digitalisaatioon on ollut reaktiivinen. Muistan, kun joka paikassa jopa poliittisten päättäjien suilla hoettiin sanaa ”digiloikka”. Sellainen on nyt tehty – suoraan epämääräiseen tyhjyyteen.

Olen siis työtön, jonka oikeudet elämiseen lähentyvät 1800-luvun irtolaisen oikeuksia. Itsensä kehittäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Pitää mm. varoa, ettei opiskele liikaa, jotta minua ei määriteltäisi päätoimiseksi opiskelijaksi. Silloin menettäisin työttömyyskorvaukseni ja minun olisi otettava opintolainaa säilyttääkseni edes nykyisen työttömän elintasoni. Yhteiskunta tuntuu haluavan, että annan panokseni yhteiskunnan hyväksi. Sen tähden olenkin joutunut käymään työvoimahallinnon minulle määräämiä erilaisia kursseja, jotka vain vähän kiinnostavat minua. Tuon sairaalapsykologin mainitseman työnhakukurssinkin olen käynyt. Työttömyyskorvauksen maksamisen lopettaminen kuitenkin on se viimekätisin motivaattori, joten käyn näillä tyhjänpäiväsillä kursseilla kuuliaisesti. Yhteiskunta toimii jotenkin kaksijakoisesti: Yhtäältä tekoälyllä korvataan yhä useampia ja useampia työtehtäviä, mutta toisaalta se odottaa minun ja muiden kaltaisieni työllistyvän tekemään juuri niitä työtehtäviä, joita parhaillaan korvataan tekoälyllä

 Työttömäksi jouduttuani olen alkanut harrastaa kitaransoittoa. Kaupungin kansalaisopisto tarjoaa kitaransoiton alkeis- ja jatkokursseja. Olen nyt tahkonnut läpi alkeiskurssin ja nyt syksyllä on alkanut jatkokurssi. Tavoitteenani on oppia soittamaan klassista kitaraa edes jonkun verran. Minua ei kiinnostanut mikään leirinuotiolaulujen säestämisen oppiminen tai sellainen. Kenen laulua muka säestäisin. Itseäni laulaminen ei kiinnostanut, vaikka voisin oppia säestämään lauluani kitaralla. Yleensä harjoittelen kitaransoittoa aamupäivisin. Noin puolenpäivän aikaan valmistan itselleni lounaan, joka yleensä sisältää nuudelia ja tonnikalaa. Ensiksikin siksi, että se tulee halvaksi, ja toiseksi, siksi että se on hyvää. Viime päivinä ole löytänyt supermarketista pikanuudeleita, jotka ovat aivan käsittämättömän halpoja. Keitän nuudelit siten, että lisään keitinveteen nuudelipakkauksessa olevan maustepussin sisällön.

Maailman ihmiset ovat jo hyvän aikaa sitten jakautuneet kahtia: niihin, jotka tuijottivat tavallisimmin älypuhelimensa näyttöruutua, ja niihin, jotka tekivät silmillään muutakin eli esimerkiksi lukivat kirjoja. Halusin kiihkeästi kuulua jälkimmäisiin. Kirjojen lukemisesta on kuitenkin hyvää vauhtia tulossa eliitin harrastus. Rahvas sai heille tärkeimmät tietonsa näyttöruudulta, joka samanaikaisesti muovasi heidän maailmankuvaansa, jos ei joku asia heti kiinnostanut, tai se tuntui liian vaikeaselkoiselta, niin sen voi pyyhkäistä pois häiritsemästä ja keskittyä helppotajuisiin ja muutamassa sekunnin murto-osassa käsitettäviin ja yksinkertaisiin asioihin. Oikeat kirjat olivat kalliita, mutta onneksi oli olemassa vielä kirjastoja, joista kirjojen lainaaminen oli vielä mahdollista. Tosin kirjojen lainaaminen muodosti yhä pienemmän osan kirjastojen toiminnoista.

Kirjastot ovat muuttuneet omaehtoisen tiedonhankinnan keskuksiksi, mutta kirjastosta saatava informaatio ei ole pelkästään digitaalista. Toisaalta pelkästään digitaalista informaatiota haluavan ei edes tarvitse vääntäytyä kirjastoon: jopa sukututkimus onnistuu kotisohvalta verkkoon digitoituja kirkonkirjoja selaten. Paperinen kirja on kuitenkin vielä ylivoimainen käyttöliittymä kirjailijan ajatuksiin tutustumiseen, vaikkakin aika monet antavat puhelimen käyttöliittymän lukea sen itselleen ääneen. Yhä harvemmat käyttävät aikaansa perinteisten kirjojen lukemiseen, mikä on vaikuttanut, jopa lukutaitoonkin. Ihmisten on entistä vaikeampi hahmottaa etenkin monimutkaisen lauserakenteen sisältämää ajatusta. Lukutaito alkaa vähitellen rajoittua yksinkertaisten sanojen ja symbolien ymmärtämisen tasolle: ihminen voi hyvin käsittää emojin, joka kuvaa epätoivoa, merkityksen, mutta epätoivon sanallinen kuvaus, tai sen lukemalla sisäistäminen voi olla vaikeaa.

Olin lainannut lähikirjastosta kirjan, ja nyt puhelimeeni tuli viesti, että kirja on palautettava laina-aikani umpeuduttua. Lainausta ei voisi enää uusia, koska joku toinen on halunnut lainata saman kirjan. Kirjan laina-aika päättyy tänään, joten olin varautunut jo aamulla lähtemään kirjastoon palauttamaan kirjaa. Kirja lojui sängylläni. Yrittäessäni tarkentaa katsettani siihen, en saanut kuitenkaan selvää kirjan nimestä. Kannen kuvakin näytti sumealta, ja katsoessani sitä se ikään kuin häilähteli näkyen välillä selvempänä ja sitten taas sumeampana. ”Olen kyllä lukenut tuon kirjan – ihan varmasti”, ajattelin itsekseni. Kuitenkin mieleeni hiipi ajatus, että olenko sittenkään.  Käänsin pääni ikkunaa kohti ja silmänurkastani näin, että kirja ei ollut oikeastaan kirja vaan kansien väliin liimasidottu paperinippu. Minun oli vakuuteltava itselleni, että kyllä se kirja on, silmäni vain tekevät tepposia. Siirryin ikkunan ääreen ja katsoin ulos ikkunasta tarkistaakseni, millainen ilma ulkona on. Näkymä ikkunasta ulos oli selkeä: talot, pensaat, pysäköidyt autot ja muut kaupunkielämään kuuluvat asiat olivat paikoillaan ja selkeän terävinä, mutta ajattelin, että ehkä liiankin selkeinä. Epämääräiset yksityiskohdat puuttuivat ja näkymä vaikutti pikemminkin joltain 3D-mallinukselta. Havainnekuvalta siitä, minkälainen näkymän suunnittelijoiden mielestä pitäisi olla.

 Puin päälleni ja otin kirjan kainalooni, astuin porraskäytävään ja ovesta kadulle. Maailma näytti normaalilta – ainakin suurin pirtein. Syytin näkemistäni epämääräisyyksistä silmiäni, jotka mitä ilmeisemmin kaipasivat käyntiä optikolla tai jopa silmälääkärissä. Ovella vastaan tuli naapurini, eli se entinen sairaalapsykologi. ”Kato, terve, en meinannut huomatakaan”, tervehti hän kohtuullisen ystävällisesti, vaikka kertoikin juuri tulleensa työvoimahallinnon hänelle järjestämältä työnhakukurssilta, joka oli hänen mielestään, niin turhauttava, että katsoi parhaimmaksi häipyä kurssilta ruokatauolla. ”Olis varmaan hyvä käydä kurssi loppuun, ettei joudu karenssiin”, neuvoin, vaikka oletinkin hänen ymmärtäneen asian itsekin.

Vastaantulevat ihmiset näyttivät suhteellisen normaaleilta, eli kaikki olivat sen näköisiä, että vaatteiden kätköissä oleva älypuhelin syötti heille jatkuvasti informaatiota eri asioista. Itse olin kuitenkin varsin penseä älypuhelimille ja varsin uusimmille malleille. Minulle riitti hyvin, että voin soittaa puhelimellani mistä paikasta tahansa, sekä se, että voin vastaanottaa ja lähettää tekstiviestejä. ”Antiikkista”, tuhahtaisivat useimmat, mutta ajattelen niin, että omistaessani älypuhelimen ja käyttäessäni sitä, olisin entistä vahvemmin kahlehdittu alamainen.

Useimmat vastaantulevista ihmisistä käyttivät piilolaseja, vaikka ei heidän näkökyvyssään ollut moitteen sijaan. Älypuhelin heijasti käyttäjän piilolaseihin informaatiota lähistön palveluista, kohteeseen tällä vauhdilla kuluvasta ajasta, säästä, yms. Lisäksi heillä oli myös korvissaan pienet kuulokkeet, joiden kautta syötettiin puhuttua informaatiota. Monikaan vastaantulija ei tuntunut olevan aidosti läsnä kohdatessamme, vaan suurin osa aisteista oli virtuaalimaailmassa, ja se näyttäytyi jokaiselle ihmiselle hiukan erilaisena. Vielä muutama vuosi sitten pohjoisamerikkalaisen lastenlääkärien järjestön mukaan alle puolitoistavuotiailla ei pitäisi olla ”ruutuaikaa” lainkaan. Sen jälkeen voidaan aloittaa varovainen digitaaliseen mediaan tutustuttaminen, mutta 2–5-vuotiailla se pitäisi rajoittaa korkeintaan tuntiin päivässä, ja silloinkin yhdessä lapsen vanhemman kanssa. Nyt ajatellaan yhä enenevässä määrin niin, että virtuaalimaailma on olennainen osa ihmistä ympäröivää maailmaa, ja mitä aikaisemmin lapsi siihen tutustuu, niin sen parempi. Uskotaan, että ihmisen maailmankuva jää vajavaiseksi, jos hän ei ole kosketuksissa virtuaalimaailman kanssa.

Vilkaisin taakseni ja huomasin, kuinka takanani oleva näkymä oli jotenkin haaleampi ja haaleni koko ajan entisestään. Sitten – vähitellen – ympäristön värit jälleen kirkastuivat ja tulivat täyteläisimmiksi. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Sama värien kirkastumisilmiö edessänikin.

Tulin katujen risteykseen, jossa suojatien oikealla puolella kulki valkoinen nauha. Kirjasto, joka oli päämääräni, sijaitsi nauhan oikealla puolella, joten nostin nauhaa hieman ja kumarruin sen ali, jolloin toisella puolella katua oleva silmälasipäinen mies huusi, että ”hei, mies, sille puolelle meneminen on kielletty”. Huusin, että ”kun mun pitää palauttaa tämä kirja tuohon kirjastoon” ja jatkoin kävelyäni nauhan toisella puolella kirjastoa kohti. 

Mies lähti perääni ja itse tihensin askeleitani miettien samalla, että näinköhän ne muut kaupunkilaiset nyt siivosti tottelevat valkoista nauhaa, kun ukko ei ole komentamassa, vaan minua jahtaamassa. Vilkaisin taakseni. Muut kadulla kulkijat eivät näyttäneen edes huomanneen sitä, että rikoin sääntöjä törkeästi. He jatkoivat kävelyään kukin omaa määränpäätään kohti: ”vielä 500 metriä eli tällä vauhdilla 12 minuuttia”, sanoi älypuhelin jollekin kulkijalle. Yritin eksyttää miestä kirjastokorttelissa ja pääsin kuin pääsinkin kirjaston kaakelilattiaiseen ala-aulaan, jossa oli kalustuksena muutama pöytä ja tuoli sekä flyygeli. Mies ei ollut edes hengästynyt, vaikka oli joutunut seuraamaan minua puolijuoksua. Hän tarrasi olkapäähäni ja sanoi, ”nyt seis”. ”Mutta kun mun pitää palauttaa tää kirja”, sanoin ja tehostin jokaista sanaani iskemällä miestä kirjan kulmalla hänen oikeaan silmäänsä. Hän ei ollut moksiskaan, vaan sanoi, että ”voit palauttaa kirjan, jos ensin virität tämän flyygelin.” Sanoin, etten osaa ja sitä paitsi minulla on sataprosenttisen relatiivinen sävelkorva. ”No sitten hankit tänne jonkun pianonvirittäjän”. Kysyin, että miten se onnistuisi, kun tänne ei saa kukaan tulla. ”No sitten ei muu auta kuin viedä flyygeli virittäjälle”, sanoi hän. Vähitellen tajusin, että olin koko ajan keskustellut androidin kanssa, joka oli nyt mennyt epäkuntoon, kun olin iskenyt kirjan kulmalla monta kertaa sen silmään. Epäkunto ilmeni absurdina ja epäjohdonmukaisena toimintana ja puheena.

Omituista, että olin alitajuisesti huolissani tärvelemäni androidin kohtalosta. Epäkuntoisena se ei enää kelvannut nykyiseen tehtäväänsä järjestyksenvalvojana. Odottiko sitä sama kohtalo kuin meitä, ainakin tällä hetkellä tarpeettomia ihmisiä. Se olisi kuitenkin edelleen tarpeellinen esimerkiksi varaosina tai sen sellaisena. Oliko androidilla elinluovutustestamentti. Onko androidi itsensä herra, vai onko androidin omistajalla oikeus tehdä androidilla, mitä huvittaa. Voisiko androidin vielä hyvin toimivia osia sanoa edes elimiksi.  Oliko siinä ihmisyyden raja. Toisaalta, en voi kuvitella humaanimpaa toimintaa kuin elinluovutustestamentin tekeminen. Androidi oli epäonnistunut tehtävässään, joten se todennäköisesti purettaisiin varaosaksi. Onneksi emme elä maailmassa, jossa epäonnistuneille ihmisille tehdään samalla tavalla. ”Emmehän?”, kysyin itseltäni.

Kaupungissa toimiva hätäkeskus ei yleensä tarvinnut edes kenenkään pulassa olevan soittoa tai muuta yhteydenottoa saadakseen tietoonsa sen alueella käynnissä olevan rikollisesta toiminnasta tai poikkeamasta yleisestä järjestyksestä. Jo siinä vaiheessa, kun olin kumartunut valkoisen nauhan ali, oli ihmisten kävelyä seuraava androidi lähettänyt tiedon tekoälylle, joka alkuvaiheessa arvioi, että poikkeava toimintani ei aiheuttaisi muita toimenpiteitä, vaan katuelämää seuraava androidi kykenisi selvittämään tämän aiheuttamani epäjärjestyksen.

Olin kuitenkin poikkeustapaus, sillä minut oli jo siinä vaiheessa, kun olin joutunut työttömäksi, otettu erityisen tarkkailun kohteeksi: ”Well, you don’t know me, but I know you” (Laurie Anderson, O Superman). Tietämättäni liikeitäni on tarkkailtu ja tehty niistä huomioita, ja niistä taas raportteja kaupungin keskustietokantaan. Tämä viimeisin insidenssi oli kiinnittänyt sen verran huomiota, että keskusvalvomossa tämä raportti löysi tiensä myös valvomon päällikön henkilökohtaiseen tietokoneeseen. Saman tien päällikkö tilasi itselleen tarkasteltavaksi kaikki muutkin minua koskevat raportit.

Valvomon päällikön työpöydällä oli samanlainen nuudeleiden maustepussi, jollaisia oli niiden superhalpojen pikanuudeleiden pakkauksissa.  Päällikkö otti yhteyden laboratorioon, jossa pussin sisällön ainesosat valmistettiin ja sekoitettiin. Hän poimi pussin pöydältä ja tarkasteli sitä: ”Näyttää siltä, että virtuaalitodellisuus ei ihan ongelmitta, tai ainakaan riittävän tehokkaasti ole siirtynyt koehenkilömme aivoihin”. Laboratoriossa ryhdyttiin pohtimaan tätä ongelmaa, ja joku ehdotti, että keitinvesi kiehuessaan laimentaa mausteseoksen virtuaalitodellisuutta aivoihin siirtäviä ominaisuuksia. Jotta vaikutus olisi maksimaalinen, pitäisi mausteseos ripotella keitettyjen nuudeleiden päälle.

Harpoin portaat yläkertaan, jossa palautusautomaatti otti vastaan kirjan, jota olin tullut palauttamaan. Kun kirja oli palautettu, sain puhelimeeni viesti kirjastolta, että palautus on vastaanotettu ja toivotettiin hyvää päivänjatkoa. Palautusautomaatti toisti saman omalla metallisella äänellään.

Paluumatkalla kotiini kävin ruokaostoksilla: Tonnikalaa ja nuudeleita, kuten tavallisesti. Kotiin päästyäni syvennyin kitaraharjoituksiin virtuaaliopettajani johdolla. Käynnistin laiteen ja plarasin kohtaan ”Bach Bourrée”. Haastava kappale minun taitotasolleni, mutta halusin palavasti oppia soittamaan Bachin kappaleita. Virtuaaliopettaja soitti kappaleen läpi virheettömästi, mutta jopa minun korviini sangen konemaisesti. No, se oli kuitenkin aika kaukana siitä leirinuotiorämpyttämisestä, johon en halunnut missään nimessä sortua. Niinpä ryhdyin tapailemaan kappaletta kitarallani. Virtuaaliopettaja tarjosi tietoja kontrapunktista ja sen sellaisista musiikin teoriaan liittyvistä asioista, jotka liittyivät myös tähän kappaleeseen. Sivuutin ne napinpainalluksella. Halusin vain oppia soittamaan sävelmän, enkä halunnut tajuta sen enempää musiikin teoriaa. Tahti toisensa jälkeen päättyi itsekseni tokaisemaan ”eiku”-sanaan, ja huomaamattani ilta alkoi hämärtymään ikkunan ulkopuolelle...