Kävelin
jonkun tuntemattoman kaupungin katuja. Oikeastaan se ei ollut mikään
luonnollinen kaupunkimiljöö, vaan ikään kuin 3D-tietokoneohjelmalla tehty
havainnekuva toteutettavasta asemakaavasta. Kädessäni oli kirja,jonka
olin lainannut läheisestä kirjastosta ja jota olin nyt palauttamassa
sinne. Kirja oli kovakantinen ja liimasidottu mutta en kuitenkaan
pystynyt näkemään, mikä kirja se oli.
Tulin katujen risteykseen, jossa suojatien oikealla puolella kulki valkoinen nauha. Kirjasto, joka oli päämääräni, sijaitsi nauhan oikealla puolella, joten nostin nauhaa hieman ja kumarruin sen ali, jolloin toisella puolella katua oleva silmälasipäinen mies huusi, että ”hei, mies, sille puolelle meneminen on kielletty”. Huusin, että ”kun mun pitää palauttaa tää kirja tuohon kirjastoon” ja jatkoin kävelyäni nauhan toisella puolella kirjastoa kohti.
Mies lähti perääni ja itse tihensin askeleitani ja mietin samalla, että näinköhän ne muut kaupunkilaiset nyt siivosti tottelevat valkoista nauhaa, kun ukko ei ole komentamassa, vaan minua jahtaamassa. Yritin eksyttää äijää kirjastokorttelissa ja pääsin kuin pääsinkin kirjaston kaakelilattiaiseen ala-aulaan, jossa oli kalustuksena muutama pöytä ja tuoli sekä flyygeli. Ukko tarrasi olkapäähäni ja sanoi, ”nyt seis”. ”Mutta kun mun pitää palauttaa tää kirja”, sanoin ja tehostin jokaista sanaani iskemällä miestä kirjan kulmalla hänen oikeaan silmäänsä. Ukko ei ollut moksiskaan, vaan sanoi, että ”voit palauttaa kirjan, jos ensin virität tämän flyygelin.” Sanoin, etten osaa ja sitä paitsi minulla on sataprosenttisen relatiivinen sävelkorva. ”No sitten hankit tänne jonkun pianonvirittäjän”. Kysyin, että miten se onnistuisi, kun tänne ei saa kukaan tulla. ”No sitten ei muu auta kuin viedä flyygeli virittäjälle”, sanoi hän.
Ajattelin, että onneksi tuon flyygelin jalkojen päässä on pyörät, niin voin sen työntää lähemmäs Nissan Micraani ja jos sen takapenkit kaataa, niin flyygeli voisi juuri ja juuri mahtua sen sisään...Aukaisin silmäni ja kissa tuijotti minuun herkeämättömästi haluten ulos.
Tulin katujen risteykseen, jossa suojatien oikealla puolella kulki valkoinen nauha. Kirjasto, joka oli päämääräni, sijaitsi nauhan oikealla puolella, joten nostin nauhaa hieman ja kumarruin sen ali, jolloin toisella puolella katua oleva silmälasipäinen mies huusi, että ”hei, mies, sille puolelle meneminen on kielletty”. Huusin, että ”kun mun pitää palauttaa tää kirja tuohon kirjastoon” ja jatkoin kävelyäni nauhan toisella puolella kirjastoa kohti.
Mies lähti perääni ja itse tihensin askeleitani ja mietin samalla, että näinköhän ne muut kaupunkilaiset nyt siivosti tottelevat valkoista nauhaa, kun ukko ei ole komentamassa, vaan minua jahtaamassa. Yritin eksyttää äijää kirjastokorttelissa ja pääsin kuin pääsinkin kirjaston kaakelilattiaiseen ala-aulaan, jossa oli kalustuksena muutama pöytä ja tuoli sekä flyygeli. Ukko tarrasi olkapäähäni ja sanoi, ”nyt seis”. ”Mutta kun mun pitää palauttaa tää kirja”, sanoin ja tehostin jokaista sanaani iskemällä miestä kirjan kulmalla hänen oikeaan silmäänsä. Ukko ei ollut moksiskaan, vaan sanoi, että ”voit palauttaa kirjan, jos ensin virität tämän flyygelin.” Sanoin, etten osaa ja sitä paitsi minulla on sataprosenttisen relatiivinen sävelkorva. ”No sitten hankit tänne jonkun pianonvirittäjän”. Kysyin, että miten se onnistuisi, kun tänne ei saa kukaan tulla. ”No sitten ei muu auta kuin viedä flyygeli virittäjälle”, sanoi hän.
Ajattelin, että onneksi tuon flyygelin jalkojen päässä on pyörät, niin voin sen työntää lähemmäs Nissan Micraani ja jos sen takapenkit kaataa, niin flyygeli voisi juuri ja juuri mahtua sen sisään...Aukaisin silmäni ja kissa tuijotti minuun herkeämättömästi haluten ulos.