Joskus 1800-luvulla käyskenteli länsi-Afrikassa, tarkemmin
sanoen alueella, jota siihen aikaan kutsuttiin Belgian Kongoksi, eli tuossa
Belgian kuningas Leopold II:n omistamalla yksityisellä siirtomaa-alueella,
yksinäinen gorilla, jolla ei ollut kumppania, poikasista puhumattakaan. Se
vaelteli viidakossa syöden lehtiä ja kaikkea, mitä gorillat yleensäkin syövät.
Se ei halunnut muuta kuin olla ja katsella, kun aurinko iltaisin laskeutui
kaukaisen kukkulan taakse noustakseen taas seuraavana aamuna vastakkaisesta
suunnasta. Gorilla ei ihmetellyt tällaista luonnollista asiaa, vaan totesi
asian tapahtuvan aina yhä uudelleen ja uudelleen.
Toisella puolella laajaa viidakkoa asui myös gorilla, joka
oli mustanpuhuva, tuimailmeinen ja harmaaselkäinen köriläs: laumansa päällikkö
ja itseoikeutettu naaraidensa tiineeksi saattaja. Laumasta suurin osa oli tämän
gorillan siittämiä. Gorilla oli hanakka puolustamaan laumaansa ulkopuolisilta
uhilta, joita epäluuloinen gorilla näki lähes kaikkialla. Erityisesti
urospuoliset gorillat olivat uhka.
Kuninkaan virkamiehet olivat kyllästyneet toimettomuuteensa
siinä Jumalan hylkäämässä maailmankolkassa ja etsivät alinomaa huvituksia,
joilla täyttää päivänsä, sillä kuuliaisia mustaihoisia ei tarvinnut edes valvoa
heidän tehdessä työtä kuninkaan hyväksi. Jos työ ei sujunut, niin voi
pikaistuksissaan hyvinkin ottaa alkuasukkaan hengiltä, sillä häntä korvaamaan oli
aina tarjolla uutta työvoimaa. Näin kuningas välillisesti oli vastuussa
miljoonien ja taas miljoonien ihmisten turhista kuolemista.
Huvittaakseen itseään nämä toimettomat ja nimettömät
virkamiehet keksivät järjestää kahden ison eläimen tappelun. Tarvitsi vain
löytää riittävän mahtavat eläimet. Virkamiehet pohtivat ensin leijonaa, mutta
totesivat, että leijona ei ole tarpeeksi utelias jäädäkseen ansaan, joten
heidän huomionsa kohdistui gorillalaumaan, joka käyskenteli läheisen kukkulan
viidakossa. Lauman johtaja oli tämä epäluuloinen gorillaköriläs, joka aina itse
ensin tarkasti kaiken oudon ennen kuin antoi luvan muulle laumalle tehdä
tuttavuutta asian kanssa. Se oli siis suhteellisen helppo saada ansaan, jolloin
muut lauman jäsenet pakenisivat loitommalle. Gorilla saatiin vangittua varsin
helposti ja kun alkuasukkaat tekivät vielä raskaimman työn, niin virkamiehille
jäi ainoastaan hien pyyhkiminen hellekypärän varjostamalta otsalta ja päivittäisen kiniiniannoksen
nauttiminen.
Mutta mistä saataisiin gorillalle vastustaja. Virkamiehet
kuulivat alkuasukkailta, että viidakon toisella puolella eli yksinäinen gorillauros,
joka arvattavasti etsiskeli itselleen naarasta. Tämä gorilla oli kuitenkin
paljon vaikeampi saada ansaan kuin tuo ensimmäinen gorillaköriläs. Se ei
piitannut ihmisten sille asettamista houkutuksista, mutta alkuasukkaiden
viekkauden ansiosta tämäkin gorilla saatiin häkkiin ja kuljetettiin satojen
kilometrien päähän siihen viidakon kolkkaan, jossa virkamiehet elivät ja
odottivat gorillakörilään vastustajaa, sillä heillä ei juuri muuta tekemistä
ollut kuin odottaminen, että jotain tapahtuisi, kun alkuasukkaat hoitivat
kaikki työt aina karjan paimentamisesta taloustöihin. Kaivoksista nyt
puhumattakaan, sillä niissä toiset mustaihoiset valvoivat ja piiskasivat toisia
mustia epäinhimillisiin työsuorituksiin.
Auringon säälimättömän porotuksen alla molemmat häkit
sijoitettiin aitauksen vastakkaisiin päihin. Aitauksen ympärillä oli muutaman mustaihoisen
lisäksi valkoihoisia belgialaisia virkamiehiä ja heidän vaimojaan ja lapsiaan.
Mustaihoiset alkuasukkaat kiipesivät kummankin häkin katolle ja ryhtyivät avaamaan
ylhäältä kummankin häkin ovea. Toisessa häkissä oleva gorillaköriläs ajatteli,
että häkin ulkopuolella on joku vaarallinen uhka, jonka sen pitää torjua, mutta
kömpiessään ulos häkistä se näkikin että aidatun aukion toisella puolella oli
myös gorilla, joka kuitenkin oli selvästi pienempi ja heiveröisempi kuin se
itse. Helppo tapaus, tuumasi gorilla,
tuon ajaa tiehensä vaikka yhdellä kädellä.
Toinen gorilla oli kömpinyt häkin tunkkaisesta hämäryydestä
kirkkaaseen auringonvaloon ja huomasi oitis joutuneensa vastakkain suuren
voimansa tunnossa olevan urosgorillan kanssa. Se oli tilanne, jota tämä gorilla
oli aina pelännyt, tosin luontonsa vastaisesti, sillä kaikkien urosgorillojen
pitäisi omata vaisto raivata pois muut urosgorillat omien suvunjatkamisambitioidensa
tieltä.
Nyt se oli joutunut kuitenkin tilanteeseen, jossa ei voinut
perääntyä – siitä piti viimeistään huolen ihmiset aidan takana vaarallisine
esineineen. Ei auta kuin tapella tuon säälimättömän näköisen ja tummanpuhuvan
urosgorillan kanssa. Salamannopeasti gorillat olivat toinen toisensa kimpussa
ja harmaaselkäinen gorillaköriläs otti heiveröisempää otusta kiinni niskasta ja
alaselästä ja kohotti vastustajansa vaivattomasti päänsä
yläpuolelle ja nakkasi sen päin aidantolppaa. Pienempi gorilla jäi
tämän sekunnin tai pari kestäneen taistelun jälkeen makaamaan hengettömänä
aidan viereen ja iso gorillaköriläs kiipesi ketterästi aidan yli ja löntysti
viidakkoon kaikilla neljällä raajallaan ihmisten katsellessa silmät ihmetyksestä
pyöreänä.
Yksi alkuasukas käveli hengettömän oloisen pienemmän
gorillan luo ja potkaisi sitä kylkeen. Ruumis nytkähti potkun voimasta, mutta
ei osoittanut elonmerkkejä. Erään virkamiehen pieni poika keplotteli itsensä
aidan raosta ja kiiruhti uteliaana mahdollisimman lähelle liikkumatonta
gorillan ruhoa. Poika ei tiennyt pitäisikö hänen tökkäistä sitä kädellään vai
kenkänsä kärjellä. Siihen asti elottomana maannut gorilla päätti hänen
puolestaan tarttumalla poikaa nilkasta. Samalla kun gorilla nousi ylös, se
yhdellä vaivattoman näköisellä heilautuksella heivasi pojan vasten aitaa siten,
että pojan pää murskautui rautaista aidantolppaa vasten. Suurin osa pojan
päästä putosi maahan ja pojan hartioiden väliin jäi verinen massa, josta
pilkisti niskanikamien muodostama luutynkä. Pojan äiti riensi parkaisten
pelastamaan poikaansa, jolloin gorilla heivautti jo hengettömällä pojan
ruumiilla naista, jolloin päättömän pojanruumiin niskanikamien tynkä viilsi
naisen rintaa niin, että osa naisen kylkiluista katkesi ja hänen vasen
keuhkonsa repesi. Nainen kaatui verta pulputen maahan. Katsojat olivat niin äimistyneitä
tilanteiden nopeasta muuttumisesta, että he eivät ennättäneet reagoida
mitenkään, kun gorilla jo kiipesi aidan yli ja löntysti viidakkoon jättäen
taakseen hellepukuisen miehen, joka polvistuneena nyyhkytti kuolleen poikansa
ja kuolevan vaimonsa äärellä… Onkohan tässä viidakossa samalainen kukkula,
jonka taakse aurinko iltaisin laskeutuu, ajatteli gorilla.