Seikkailujen meri

Kävelin taidenäyttelyssä katselemassa tuntemattomien taiteilijoiden töitä. Yhden teoksen nimi oli ”Seikkailujen meri”. Se koostui seinään upotetusta pleksilasisesta vesitankista, jossa uiskenteli kaikenlaista muovirojua: muovipulloja, vanhoja parittomia varvassandaaleja, sixpackien muovipidikkeitä… Yhtäkkiä sellaisen tyypillisen japanilaisen turistiseurueen yksi jäsen sukelsi vesitankkiin eli tähän taideteokseen, ja ajattelin heti, että nythän teos vasta on täydellinen. Outoa oli se, että vaikka tankissa oli mitä ilmeisimmin vettä, niin tankkiin sukeltanut tyttö ei kastunut, vaikka hän sukelteli tankissa muoviroskien seassa kuin kala. Nimesin teoksen mielessäni uudelleen: ”Marie ui seikkailujen meressä”. En tiedä miksi nimesin uiskentelevan tytön Marieksi, sillä eihän nyt varmaan Marie kovin yleinen nimi Japanissa ole. Ajattelin mennä ottamaan kuvan kännykkäkamerallani tapauksesta, kunhan nyt jaksaisi uida sen verran kauan, että katsoisin loppuun seuraamani videoinstallaation, jossa Jeanne Moreau käveli edestakaisin pitkin ranskalaisen pikkukaupungin katua. Kääntyessään kadun toisessa päässä hän oli Catherine Truffaut’n elokuvasta ”Jules ja Jim”, mutta kävelynsä aikana hän muuttui vähitellen Antonionin La notte -elokuvan Lidiaksi. Kadun toisessa päässä muutos oli täydellinen ja hän lähti kävelemään takaisinpäin täydellisenä Lidiana, mutta alkoi sitten taas kadun toista päätä lähestyessään muuttua yhä enemmän ja enemmän Catherineksi. Katsoin lumoutuneena installaatiota, enkä päässyt siitä irti Seikkailujen meren äärelle.

Siilo

Olin saanut tehtäväkseni puhdistaa teräksisen siilon, jota oli kaukaisessa majatalossa käytetty mitä ilmeisimmin maidon säilytykseen.

Harmaa maalaistalo oli autio lukuun ottamatta talon nuorta isäntää, tai ainakin oletin hänen olevan isäntä. Siilo oli kohtuullisen iso eli suurin piirtein jotain kolmen metrin korkuinen, ja se sijaitsi talon yhteydessä olevassa kaakeloidussa tuotantotilassa.

Olin saanut todellisen pikakoulutuksen siilojen puhdistamiseen, sillä ainoa neuvo, jonka olin saanut, oli se, että puhdistamiseen tulee käyttää tavallista astianpesuainetta (no shit, Sherlock).

Täytin siilon vedellä ja lisäsin joukkoon astianpesuainetta, ja siilo lähtikin kohtuullisen puhtaaksi, ainoastaan siilon pohjalla oli kärpänen, joka ei lähtenyt millään pois tai irti, vaikka kuinka ponnistelin. Jostain syystä otin sellaisen juomapullon, jota kuntoilijat käyttävät urheillessaan ja kauhaisin sen täyteen siilon pesunestettä. Siemaisin sen suuhuni ja purskuttelin: maistui astianpesuaineelta (no shit, Sherlock). Sylkäisin sen lattialle ja sanoin isännälle, että menen huuhtomaan suuni. Toisessa valkoiseksi kaakeloidussa huoneessa oli vesihana, ja huuhdoin suuni siitä tulevalla vedellä. Samassa huomioni kiinnittyi siihen, että kaakelilattialla pörräsi uskomattoman paljon kärpäsiä. Huomautin isännälle, että tuotantotilan hygienia-asiat vaatisivat vähän korjausta.

Palasin taas siilon puhdistamiseen. Vaikka siilon sisäpinta näytti puhtaalta ja kiiltävältä, niin sama kärpänen etsiytyi yhä siilon ilmeisesti sinne jääneen hajun houkuttelemana. Ei muuta kuin uudelleen hommiin. Tätä jatkui iltaan asti, jolloin isäntä sanoi, että älä turhaan lähde tuonne yön selkään. Yläkerrassa on huone, jossa voit yöpyä. Hyvä idea, ajattelin.

Olin nukkunut jonkin aikaa huoneen runkopatjalla vaatteet päälläni, kun heräsin tunteeseen, että huoneessa, tai pikemminkin sängyssä oli joku toinen. Säpsähdin hereille ja tämä ”toinen” eli talon isäntä putosi lattialle ja samassa kun hän oli kampeamassa itseään takaisin sänkyyni, huoneen valot syttyivät.

Ovella ovenkarmiin nojaten kädet puuhkassa tuijotti paheksuvasi sellainen tummakulmainen italialaisen matamin näköinen nainen (mammakin on luonnon tuote)

Dystopiauni

Näin viime yönä unta, joka ei minun mittapuuni mukaan ollut kovinkaan outo, vaan tavanomainen absurdi dystopiauni. Olin jonkin tehtaan peltikatolla ja yritin nukkua makuupussissa. Katolla kanssani oli sellainen Tracy Chapmanin näköinen mustaihoinen nainen. Hän kertoi, että hänen miehensä oli osallistunut johonkin kilpailuun, jonka on voittanut vain kuusi ihmistä maailmassa. Mies oli voittanut kilpailun, mutta kilpailun voitettuaan oli juonut itsensä hengiltä. Minä ihmettelin, että  WTF. Selvisi, että avaruusolennot olivat kaapanneet maan ja he järjestivät säännöllisesti tällaisia kilpailuja. Lisäksi olennot olivat julistaneet ulkonaliikkumiskiellon, joka astui voimaan iltaisin. Lentävät alukset valvoivat kiellon toteutumista säännöllisesti ja huomasin, että juuri ulkonaliikkumiskiellon voimaan astumisen aikaan erään palavan kerrostalon sammutustyö oli kesken. Siitä huolimatta lentävät alukset ampuivat konetykeillään paloa sammuttavia palomiehiä ja paloautoja kohti.

Kun näimme tämän, niin ajattelin, että olisimme paremmassa näkösuojassa katolla olevan savupiipun juuressa ja sen varjossa. Huomasin kuitenkin vähitellen, että tehtaan peltikatto oli muodostumassa sellaiseksi litteäksi metalliseksi kiekoksi ja lipumassa kohti korkeuksia. Pian olimme peltikattokiekon päällä niin korkealla avaruudessa, että avaruusolioiden alukset eivät enää niin korkealle avaruuteen yltäneet. Tietoliikennesatelliitit suhahtelivat ohitsemme äänettömästi. Näin kuitenkin erittäin tarkasti maanpinnalle, jossa Kari Hietalahti asusti sellaisessa pienehkössä vajassa. Vaja oli niin pieni, ettei Hietalahti mahtunut siellä suorana nukkumaan. Niinpä hän nukkuikin vajan ulkopuolella sellaisessa loivasti alaspäin viettävässä betoniluiskassa. Hietalahti rimpuili makuupussissaan etsien hyvää nukkuma-asentoa ja manasi suureen ääneen, että ”SAATANA, KAIKENLAISIA IHMEVIRITYKSIÄ”. Ajattelin, että olis nyt hiljaa ja rimpuilematta etteivät ne avaruusoliot huomaa…

Hiihtopartio

Viime yönä näin sellaista unta, että juhannus lähestyi, mutta maassa oli vielä lunta. Olin hiihtopartiossa ja hiihdimme sellaista mäntyjä kasvavaa harjumaisemaa.  En ymmärrä, miksi mulla oli tällainen työ. No joka tapauksessa saavuimme majapaikkaamme, joka oli sellainen puolikaaren muotoinen aaltopeltinen lentokonehalli, jonka yksi seinä oli läpinäkyvä. Läpinäkyvän seinän puolella kohosi sellainen jyrkkä mäki, jonka päällä avaruusoliot (jälleen kerran) tekivät ja puuhastelivat jotain omiaan. Eräänä päivänä lähdin taas hiihtopartioon ja palasin myöhään iltapäivällä hallille. Nyt se läpinäkyvä hallin seinä oli muodostunut jonkinlaiseksi styroksimaiseksi pehmeäksi materiaaliksi. Kysyin joltain, että miksi ja mikä tarkoitus tällä on. Se joku vastasi, että ”en tiedä, nuo avaruusoliot kävivät sen tekemässä”.  Hallissa oli kaksi miestä, joista toisella oli sellainen kaasunaamari kasvoillaan. Se kaasunaamarimies rupesi riehumaan ja huiteli sellaisella keskiaikaisella rautamiekalla. Toinen mies, sellainen aasialaisen näköinen, otti nurkasta samanlaisen keskiaikaisen rautamiekan, ja he rupesivat kamppailemaan. Sitten aasialainen viilsi tätä kaasunaamarimiestä polvitaipeeseen ja mies älähti eläimellisesti. Arvasimme että mies piti kaasunaamaria sen takia, ettei se halunnut näyttää todellisia avaruusolennon kasvojaan. Heräsin tähän.

Nummen katedraali

Näin viime yönä sellaista unta, että olimme sekalaisen suomalaisjoukon kanssa bussilla kiertämässä erilaisia muinaismuistonähtävyyksiä Skotlannin nummilla. Linja-automme kulki sellaista pientä kapeaa tietä, jonka toisella puolella oli meri ja toisella puolella oli kumpuileva ja suhteellisen määrämittaiseksi leikattu ruohikkoinen nummimaisema. Erään mäen harjalla oli vanha keskiaikainen katedraali, jota ei oltu meidän matkailunähtävyyksien karttaan merkitty. Kuljettaja pysäytti bussin ja lähdimme tarpomaan kohti katedraalia. Kirkon ovi oli vissiin auki, kun meillä ei ollut mitään vaikeuksia päästä sisään. Katedraali kaikui tyhjyyttään. ”Huhuu, onko täällä ketään”, joku huusi. Sitten huomasimme suljetun oven, jonka takana ilmeisesti oli sakasti tai joku muu kirkon toimintoihin liittyvä huone. Ovi ei ollut lukossa ja sen takana todellakin oli jonkun, ilmeisesti kirkon papin käyttämä huone. Huoneessakaan ei ollut ketään, mitä suuresti ihmettelimme ja katselimme ympärillemme huoneessa. Katseeni osui oviaukkoon, josta näin, että kirkkosalin puolella, aivan katedraalin katon rajassa riippui vaakatasossa ihmishahmo jonkinlaisten köysien tai rihmojen varassa käärittynä siteisiin kuin joku egyptiläinen muumio. Ensimmäinen ajatukseni – tietysti – oli, että kyseessä on jonkun jättiläishämähäkin sieppaama ja ruuakseen varastoima ihminen. Sitten kuitenkin mieleeni hiipi vieläkin kammottavampi ajatus, nimittäin se, että tämä kääriliinoihin kääritty hahmo olikin joku nimeämätön demoni tai jonkinlainen nykyajan kreivi Orlok, joka ei nukukaan päiviään pimeässä ja mullanhajuisessa arkussa, vaan ilmeisen pyhän paikan katonrajassa kylpien katedraalin ikkunoista siivilöityvässä valossa. Pelästyin tätä ajatusta aivan helvetisti ja heräsin.