Dystopiauni

Näin viime yönä unta, joka ei minun mittapuuni mukaan ollut kovinkaan outo, vaan tavanomainen absurdi dystopiauni. Olin jonkin tehtaan peltikatolla ja yritin nukkua makuupussissa. Katolla kanssani oli sellainen Tracy Chapmanin näköinen mustaihoinen nainen. Hän kertoi, että hänen miehensä oli osallistunut johonkin kilpailuun, jonka on voittanut vain kuusi ihmistä maailmassa. Mies oli voittanut kilpailun, mutta kilpailun voitettuaan oli juonut itsensä hengiltä. Minä ihmettelin, että  WTF. Selvisi, että avaruusolennot olivat kaapanneet maan ja he järjestivät säännöllisesti tällaisia kilpailuja. Lisäksi olennot olivat julistaneet ulkonaliikkumiskiellon, joka astui voimaan iltaisin. Lentävät alukset valvoivat kiellon toteutumista säännöllisesti ja huomasin, että juuri ulkonaliikkumiskiellon voimaan astumisen aikaan erään palavan kerrostalon sammutustyö oli kesken. Siitä huolimatta lentävät alukset ampuivat konetykeillään paloa sammuttavia palomiehiä ja paloautoja kohti.

Kun näimme tämän, niin ajattelin, että olisimme paremmassa näkösuojassa katolla olevan savupiipun juuressa ja sen varjossa. Huomasin kuitenkin vähitellen, että tehtaan peltikatto oli muodostumassa sellaiseksi litteäksi metalliseksi kiekoksi ja lipumassa kohti korkeuksia. Pian olimme peltikattokiekon päällä niin korkealla avaruudessa, että avaruusolioiden alukset eivät enää niin korkealle avaruuteen yltäneet. Tietoliikennesatelliitit suhahtelivat ohitsemme äänettömästi. Näin kuitenkin erittäin tarkasti maanpinnalle, jossa Kari Hietalahti asusti sellaisessa pienehkössä vajassa. Vaja oli niin pieni, ettei Hietalahti mahtunut siellä suorana nukkumaan. Niinpä hän nukkuikin vajan ulkopuolella sellaisessa loivasti alaspäin viettävässä betoniluiskassa. Hietalahti rimpuili makuupussissaan etsien hyvää nukkuma-asentoa ja manasi suureen ääneen, että ”SAATANA, KAIKENLAISIA IHMEVIRITYKSIÄ”. Ajattelin, että olis nyt hiljaa ja rimpuilematta etteivät ne avaruusoliot huomaa…